Kirjoittaminen, Mielenterveys

Mitkä ovat vahvuuteni ja heikkouteni?

Osallistuin taannoin Jenni Janakan Röyhkeyskoulu -verkkokurssille, jotta oppisin löytämään omat vahvuuteni ja suunnan tulevalle uralleni. Jos yhtään tuntee todellista ajatuksenjuoksuani, tietää minun olleen hyvin hukassa itseni kanssa viimeisten vuosien aikana. Tiedän tavallaan mitä tahdon ”isona” tehdä, mutta minulla ei ole työkaluja sen saavuttamiseen. Ajattelin Röyhkeyskoulun tarjoavan uusia oivalluksia ja välineitä. Tässä postauksessa käyn läpi ensimmäisen tehtävän herättämiä ajatuksia ja tunteita. 1. tehtävässä meidän piti pohtia omia vahvuuksiamme ja sen jälkeen kysyä kolmelta meidät hyvin tuntevalta ihmiseltä missä olemme hyviä, ja toisaalta mitä tulisi kehittää. Tämän jälkeen tuli verrata ystävien ja tuttavien vastauksia keskenään ja löytää niistä yhteneväisyyksiä.

En tiedä, sainko tehtävästä suuria oivalluksia viemään minua ennennäkemättömällä tavalla eteenpäin. Sen sijaan se antoi ainakin uutta ajateltavaa. Mitä seikkoja nousi esiin ystävieni vastauksista? Tässä postauksessa siis kommentoin ystävä – ja tuttavapiirin havaintoja itsestäni. Mitä ajatuksia muiden pohdinnat herättävät?

Kirjoittaminen ja luovuus nousivat esiin jokaisessa ystävältä ja tuttavalta saadussa vastauksessa. He olivat siis yksimielisiä siitä, että minä jos kuka hallitsen kynäilyn. Tavallaan allekirjoitankin väitteen, sillä se on ollut tapani ilmaista ajatuksiani ja tunteitani jo pitkään, valtaosan elämästäni, jos tarkkoja ollaan. Olen 10-vuotiaasta asti identifioitunut kirjoittajaksi, jonka vahvuus on nimenomaan fiktiossa ja toisaalta myös mielipiteenilmaisussa. Olen useammankin kerran saanut Tukilinja-lehden päätoimittajalta kolumnistiaikanani kommentin ”Tämähän on mainio” sellaiseen ajatuksenvirtaan, joka irtosi sisimmästäni tunnissa. Voi luoja, kuinka kaipaankin niitä aikoja, kun minua motivoi turhautuminen. Silloin kynä sauhusi ja ärräpäät lentelivät. Vaikka kärsinkin nuorempana ajoittain tenniskyynärpäästä kynäilyn paljouden vuoksi, oli tekstien rustaaminen minulle tuolloin ilonlähde.

Vaikka kynä pysyykin käsissäni, on minulla jo kuukausia ollut sellainen tunne, etten saa mitään sanotuksi, en ainakaan tavalla, joka tyydyttäisi paloani. Koulussa en ole saanut työstettyä sellaisia tekstejä, joita oikeasti tahtoisin. Lähinnä siksi, etten kokenut hyväksi jakaa henkilökohtaisinta aihetta ko. ryhmässä, koska en ollut itse käsitellyt sitä vielä tarpeeksi. Näin ollen työstin toista tekstivaihtoehtoa, joka ei tuntunut omalta, vaikka omakohtaisesta kokemuksesta olikin. Koska en päässyt itseäni eniten kiinnostavaan aiheeseen käsiksi, jäi teksti kamalan etäiseksi. Päädyimme lopulta työstämään parini ideaa elokuvaksi, sillä se tuntui valmiimmalta. Olen tästä tyytyväinen, mutta onhan se ihan erilaista, kuin jos saisi nähdä oman tekstinsä muuttavan muotoaan valkokankaalle.

Tekstityyliltään vaikkapa tiedottajan hommat eivät ole sitä, mitä tahtoisin hautaani asti tehdä. Se on tuntunut turhauttavalta. Vaikka arvostan työtä, on se tässä tilanteessa aiheuttanut stressiä. Lähinnä siksi, että voimaantumisen sijaan koen suorituspaineita, omasta perfektionismistani johtuen. Tiedän nimittäin olevani varsin keskeneräinen ko. hommassa ja sitä minun on hankala sietää.

. Ehkä tunnetta kirjoittamisen esteistä ja laadun heikkoudesta aiheuttaa se, ettei edes blogin puolella ole tullut vastaan mitään sellaista, joka olisi saanut aivot suorastaan sauhuamaan ideoista. Se, etten tällä hetkellä tunnu tekevän muuta kuin kirjoittavan, on saattanut aiheuttaa minulle turhan voimakasta ahdistusta. Uskon, että tämä kirjoittamisen tuska on kuitenkin opettanut minulle jotain. Tiedän, millaisia tekstejä tahdon kirjoittaa ja olen löytänyt vahvuuteni paremmin. Nyt vain pitäisi keksiä, miten tälle vahvuudelle saisi parhaiten näkyvyyttä.

Luovuus puolestaan näkyy itsessäni siinä tavassa, jolla kykenen saamaan inspiraatiota melkein mistä vain. Mikä tahansa keskustelu tai lukemani teksti voi inspiroida minua luomaan uutta, mikäli se osuu oikeaan hermoon. Toisaalta pyrin aina idearikkaisiin ratkaisuihin, enkä jäädy hankalienkaan tilanteiden edessä. Kaikesta selvitään, tavalla tai toisella.

Selkeänä ominaisuuksien kolmiona vastauksissa nousivat tunnollisuus, täsmällisyys sekä hyvät aikataulutus– ja organisointitaidot. Noh, olisi aika mahdotonta olla minä, ellei näitä taitoja omaisi. Koska teen töitä, opiskelen (nyt peräti kahta alaa), ja pyörin aktivismin parissa, on elämä pakko aikatauluttaa prikulleen. Minulla on oikeastaan kaksi kalenteria, joiden avulla pyöritän elämääni. Minulta usein kysytään, miten ehdin tehdä kaiken. Vastaus on yksinkertainen: Laitan kaiken ylös ja suunnittelen hyvinkin tarkasti. Toisinaan esimerkiksi kalenterin näkeminen ahdistaa ihan suunnattoman paljon. Siinä ei auta muu kuin vetää syvään henkeä ja laskea kymmeneen. Niinä hetkinä pyrin ottamaan psykologiasta tutun ”peruna kerrallaan” -ajatuksen käyttöön. Yleensä epäonnistun tässä täydellisesti ja häiriköin lähimpiä ystäviäni jäätävällä viestitulvalla, jonka sisältö kuvastaa paniikkia, huumorilla höystettynä toki.  Vaikka kalenterini on täynnä, hoidan minulle annetut tehtävät innolla ja tarmolla, tunnollisuutta unohtamatta. Vaikka paniikkikertoimet uhkaavat ajoittain nousta, saan hommat tehdyksi .

Rakkaan ränttisiskon vastaus kysymykseen, ””Missä olen hyvä?” oli huumori. Vastauksen kuultuani olin tipahtaa tuolilta. En itse naura vitseille, oikeastaan koskaan. En todellakaan osaa kertoa vitsejä, enkä varsinkaan osaa kirjoittaa komiikkaa. Miten ihmeen kummassa minä muka voisin olla hauska? Hetken päätä raavittuani ymmärsin, miten tällainen voi olla mahdollista. Hänen on pakko nauraa minun surkuhupaisuudelleni. Olen varsinainen mestarisäheltäjä ja joudun usein kerrassaan kummallisiin tilanteisiin. Eksyn helposti, aivan tutullakin reitillä saatan mennä harhaan. Tapani ilmaista turhautumistani elämän pikkuasioihin, tai vähän suurempiin asioihin, on joidenkin mielestä viihdyttävä. En esimerkiksi useinkaan totea ykskantaan: ”Kaikki on paskaa.” vaan tyylillä: ”Kuulen sisäisen minäni kirkuvan ja itkevän verta [insert asia] vuoksi. Olen varmasti viihdyttävä mennessäni kierroksille jostain, olivat ne sitten hyvät tai pahat kierrokset. Kieltämättä saatan olla aika huvittava myös syödessäni, jos minulla on nälkä. Tai juodessani kahvia, koska kahvi, se on paholaisen keksintö, jota ”nautin” vain pysyäkseni hereillä. Kai… kai minä sitten olen hauska. Mutta onko ok nauraa ystävän ”kurjuudelle” tai tunnepurkauksille? Ehkä hyväntahtoinen nauru on läheisten oikeus.  

Läheisin ystäväni totesi minun olevan hyvä kuuntelija. Se lämmitti valtavasti. Minusta ei ole viime aikoina tuntunut siltä, ei lainkaan. Tiedän kuunteluhalun kytevän jossain sisimmässäni. Enhän muuten olisi hakeutunut seksuaalineuvojakoulutukseen tai tuntisi yhä vetoa psykologian opiskeluun. Se, jos kokee ongelmia läsnäolossa juuri nyt, ei poista sitä, mitä ihminen on sisimmässään. Lisäksi tunne voi olla puhdasta itsekriittisyyttä.

Ehkä ihmiset ympärilläni tuntevat minut, ainakin joitain puolia minusta. Uskon, että minussa jos jossain korostuvat täysin vastakkaiset roolit riippuen siitä, missä porukassa olen. Koulussa olen usein se hiljainen ja ujolta vaikuttava tyyppi, joka vetäytyy syrjään. Läheisilleni olen usein tuki ja turva. Heidän seurassaan olen rääväsuu, mutta uskallan näyttää myös herkkyyteni. Aktivistina taas saatan vaikuttaa itsevarmalta.

Mitä tulee niihin asioihin, joita minun pitäisi itsessäni kehittää, oli vastaus aika yksiselitteinen. Minun täytyisi oppia pitämään parempaa huolta itsestäni. Olen kärsinyt yhden burnoutin ja tunnistan kyllä rajani siinä määrin, etten siihen pisteeseen itseäni enää aja. Jostain karsin sitten, kun uhkaa uupua. Usein kuitenkin asetan itselleni hyvin täyden kalenterin ja yritän olla superihminen. Tunnistan itsessäni kompensoinnin tarvetta, sillä kehoni ei toimi kuten vammattoman kroppa. Yritän loistaa sekä kognitiivisesti että sosiaalisesti ja laittaa muiden tarpeet edelleni. Osaan sanoa ”Ei” ihmisten tapaamiselle, mutta projekteista ja vastuista minun on hankala kieltäytyä.

Minun tulisi oppia sietämään mokia. Tiedän sähläyksen ja mokailun olevan osa ihmisyyttä ja täysin inhimillistä. Siitä huolimatta, etenkin jos asia on minulle jollain tasolla tärkeä, saatan herätä keskellä yötä siihen kamalaan oivallukseen, että nyt tuli mokattua. Pahimmillaan, eli pienimillään, kyse on yksittäisestä sanasta. Kyllä, sanoilla on valtaa, mutta ei niiden vuoksi nyt tarvitsisi yöuniaan luoja paratkoon menettää. Tähän aion siedättää itseäni ja julkaista tosiaan Instagramin puolelle editoimattomia videoita, joissa puran sydäntäni mielessäni olevista asioista. Odotan innolla (Lue: kauhulla.) Ehkä mokailu tekee minusta sisällöntuottajana helposti lähestyttävämmän.

Minun tulisi kehittää myös asiantuntemustani. Valtaosa blogini teksteistä perustuu havainnoille tai omakohtaisille kokemuksille. Toki joissakin teksteissä olen nojautunut myös kyseiseen juttuun linkattuihin artikkeleihin tai tutkimuksiin. Kenties olen pyytänyt asiantuntijan apua. Silti voisin lisätä aitoa asiantuntemusta. Se tekisi teksteistäni vakuuttavampia ja minusta varteenotettavamman. Valitettavasti vain harvat tutkimukset imaisevat minut mukaansa. Onneksi asiantuntijuuteni lisääntyy automaattisesti ainakin seksuaalisuuden saralla neuvojaopintojen myötä.

Minun on hankala hyväksyä vahvuuksiani. Sain kasvaessani positiivista palautetta, mutta usein ne tuntuivat ylitsevuotavilta. Vastaavasti esimerkiksi äiti on kehunut minua vain harvoin teini-iässä tai nykyään. Olemme puhuneet asiasta jälkikäteen. Hän sanoi pitäneensä vahvuuksiani niin itsestäänselvyyksinä, että niitä oli turha erikseen kehua. Vaikka ajatusmalli on väärä, on minusta ihanaa, että äidillä on niin paljon uskoa minuun. Luulen, että vahvuuksia on hankala tuoda esiin myös siksi, että minua, kaikesta huolimatta, pelottaa pitää itsestäni ääntä. Kehityskohteita on hankala työstää, sillä perfektionismi huutaa vastaan.

Toisinaan on tärkeää pysähtyä miettimään itseään. Se auttaa löytämään elämään suuntaa. Janakan tehtävä antoi minulle itsevarmuutta. Minulla on selkeät vahvuudet, jotka ihmiset hyvin erilaisilta elämäni osa-alueilta tunnistavat. Minun tulisi uskoa itseeni ja ruokkia vahvuuksiani, kun minulla niitä kerran on. Toisaalta, minun tulisi suvereenisti tökkiä itseäni pois mukavuusalueelta ja haastaa itseäni. Voinko yhdistää sählän ja asiantuntijan? 

Vastaa