Mitä ongelmia kuljetuspalveluihin liittyy?

Kuljetuspalvelujärjestelmän on tarkoitus mahdollistaa vammaisen pääsy kouluun, töihin ja muihin menoihin. Palvelun tarkoitus on, että henkilö pääsee matkustamaan x määrän kuussa valtion kustantama taksia käyttäen ja hän maksaa itse vain matkan omavastuuosuuden.

Vaikka tässä postauksessa takerrunkin kuljetuspalvelujen ongelmiin‚ on kuljetusjärjestelmän olemassaolo ehdottoman tärkeää. Kuljetuspalvelumatkojen avulla vammainen henkilö pääsee osallistumaan yhteiskuntaan toimintakyvystään riippumatta. Syitä sille, miksi henkilö ei voi käyttää julkista liikennettä, on yhtä monenlaisia kuin on ihmisiäkin. Joskus voi olla sellainenkin tilanne, että henkilö kykenee toisinaan käyttämään julkisia, mutta ei aina. Bussista toiseen vaihtaminen voi olla raskasta, kaikki bussit eivät sovi liikuntaesteisille ja myös sääolosuhteet voivat vaikuttaa. Jos jalkakäytäviä ei ole aurattu, ei henkilö välttämättä pääse bussiin laisinkaan. Henkilö voi selvitä julkisissa avustajan kanssa, mutta pystyy käyttämään taksia yksin.

Järjestelmä herättää monenlaisia tunteita. Vammattomia se turhauttaa. Vammattomat saattavat tuntea kateutta edullisista taksimatkoista, mutta he eivät ymmärrä, millaisia monimutkaisuuksia palvelun taustalla on. Vammaiset ovat kettuuntuneita, sillä he ymmärtävät tasan, mikä kuljetuspalveluissa ei toimi, ja joutuvat taistelemaan ongelmien kanssa päivittäin. Mitä ongelmia kuljetuspalveluihin liittyy? Mitä tulisi välittömästi ymmärtää ja korjata?

MATKOJA ON VÄHÄN, EIKÄ NIISSÄ HUOMIOIDA YKSILÖLLISYYTTÄ. Lakisääteinen minimi vammaiselle henkilölle myönnettävissä kuljetuspalvelumatkoissa on 18 yhdensuuntaista matkaa kukaudessa. Tämä tarkoittaa siis 9 edestakaista matkaa per kuukausi. Näihin matkoihin täytyy mahduttaa niin harrastukset, kauppareissut, kulttuuririennot kuin ystävien näkeminenkin. Huonollakin matikkapäällä on helppo sanoa, ettei tuolla matkamäärällä pahemmin juhlita. Lisämatkoja on mahdollista saada, mutta syyt niille on osattava perustella hyvin. Mahdollisesti tarvitaan jokin todistus harrastuksen tai luottamustehtävän säännöllisyydestä. On myös hyvin paljon hakemuksen käsittelijästä ja asuinkunnasta kiinni, miten lisämatkoja myönnetään. Työ- ja opiskelumatkat ovat asia erikseen, ja ne saa yleensä vain arvioimalla matkatarpeensa ja näyttämällä työsopimuksen tai todistuksen töihin pääsemisestä. On kuitenkin epäreilua, kuinka suuressa arvossa työtä pidetään suhteessa vapaa-aikaan. Jokainen tarvitsee mielekästä tekemistä voidakseen hyvin. On epäreilua, kuinka paljon palveluiden saaminen riippuu siitä, miten hyvin henkilö osaa kommunikoida tarpeistaan kirjallisesti. On väärin, ettei vammaisten yksilöllisiä tarpeita huomioida useinkaan heti alussa, vaan meidät yritetään uuvuttaa byrokratialla.

SPONTAANIUS KITKETÄÄN POIS. Jos vammainen tarvitsee kuljetuspalvelumatkoja, on hänen tilattava kyyti vähintään tuntia aiemmin, tai 30 minuuttia aiemmin silloin, jos on palaamassa kotiinsa. Tämä tarkoittaa sitä, että ellei henkilöllä ole hetilähtöoikeutta, hän joutuu sanomaan kaikelle spontaanisti tapahtuvalle hyvin usein ei. Hetilähtöoikeus on mahdollista saada, mutta se on ison byrokratimäärän takana. Monella ei ole siihen haluja tai voimavaraa. Itsekään en ole varma, millaiset paperit ko. oikeuden saaminen vaatisi, sillä oma hakemukseni tuli bumerangina takaisin useita kertoja ennen kuin luovutin. Pakko tilata kyyti reilusti etukäteen asettaa vammaiset eriarvoiseen asemaan ja voi eristää ystävistä. Matkan etukäteen tilaaminen ei sitä paitsi takaa kyydin saapumista sovittuun aikaan. Ei ole kerran eikä kaksi, kun kuljetuspalveluita välittävä keskus on ilmoittanut minulle viisi minuuttia sovitun noutoajan jälkeen, ettei kukaan ole edes kuitannut ottavansa kyytiä. Järjestelmä on nurinkurinen.

RESURSSEJA ON LIIAN VÄHÄN. Jos kuljetuksen tilaa puhelimitse, voi linjoilla joutua odottamaan pahimmillaan toistakymmentä minuuttia. Sama odotus on edessä, jos yrittää selvitellä, missä viipyy kyyti, jonka olisi pitänyt olla paikalla jo kymmenisen minuuttia sitten. Keskus soittaa kuskien myöhästymisestä oma-aloitteisesti vain harvoin. Asiakas joutuu siis itse selvittämään, missä kyyti on. Tämä on mielestäni väärin. Koska asiakaspalvelijoilla on keskuksessa jatkuva kiire, saattaa joitain kyytitilauksia jäädä tekemättä. Resurssipula näkyy myös kentällä. Inva-autoja ei ole tarpeeksi suhteessa niiden kysyntään. Pahimmillaan olen odottanut kyydin saapumista 40 minuuttia yli sovitun ajan. Kun olen valittanut tästä, en ole välttämättä saanut edes pahoittelua.

Sattuipa kerran niinkin, että ollessani matkalla yksin kauppakeskuksesta kotiin, taksia ei kuulunutkaan. Odotin langan päässä 18 minuuttia, mutten saanut ketään asiakaspalvelusta kiinni. Sähköpostilla joku vastasi laittaneensa kyydin uudelleenjakoon, kun kuskia ei saatu kiinni, mutta enhän minä nyt sähköpostiani kokoajan jonottaessa katso. Niinpä päädyin seikkailemaan yksin bussilla lumisilla keleillä kotiin. Vaikka selvisin ja kanssaihmiset auttoivat, oli matkalla monta kinkkistä tilannetta. Tuli jälleen todistettua sekin, etteivät kaikki joukkoliikenteen bussit ole esteettömiä, sillä ensimmäiseen bussiin, johon yritin, ei ollut ramppia.

Resurssipula tunnistetaan yleisesti myös taksikuskien keskuudessa. Silti ongelmalle ei tehdä mitään ylemmällä tasolla. Miksei?

KUSKIEN VAIHTELEVUUS LUO TURVATTOMUUTTA. Koska kyydit tulevat keskuksen kautta, ei koskaan voi tietää, kuka tulee noutamaan. Joillain vammaisilla on oikeus tuttutaksiin, mutta tämäkin oikeus, kuten kaikki muutkin, ovat byrokraattisen taistelun takana. Oikeutta ei ole likikään kaikilla, jotka sitä tarvitsevat. Joillekin kuskien jatkuva vaihtuminen voi aiheuttaa suunnatonta ahdistusta. Toiset tarvitsisivat vammansa vuoksi pelisilmää, jota kaikilla kuskeilla ei yksinkertaisesti ole. Osa voi kokea tuntemattoman kuskin lähellä olemisen ahdistavaksi. Toisilla taas voi olla esimerkiksi huomattavia kielellisiä vaikeuksia. Voidakseen saada tarpeensa kommunikoiduksi he voivat tarvita jonkun, joka ymmärtää heidän eleitään tai muuta tapaa kommunikoida. Olisi paljon kätevämpää, jos kyydeistä voisi sopia suoraan tutun ja turvallisen kuskin kanssa. Näin ollen vammaisen ei tarvitsisi stressata mahdollisesti pieleen meneviä asioita tai kommunikaation hankaluuksia. Lisäksi molemmat osapuolet tietävät, kehen olla yhteydessä, jos tulee suunnitelmanmuutoksia.

YHDISTELYKYYDIT SOTKEVAT AIKATAULUJA. Yhdistelykyydillä tarkoitetaan tilannetta, jossa kaksi eri kyytiä yhdistetään. Toisin sanoen voit mennä kyytiin ja huomata siellä olevan jo toisen tyypin, tai kuski ilmoittaa auton hissiin noustessa kyseessä olevan yhdistelykyyti. Sitten lähdetään hakemaan toista tai toisia tyyppejä. Saattaa siis olla, että ihmisiä haetaan kahdesta eri osoitteesta sinun jälkeesi. Jos oikein huono tuuri käy, viedään nämä muut ihmiset ennen sinua. Näin ollen matkaan, johon olet ajatellut menevän kaksikymmentä tai kolmekymmentä minuuttia, meneekin yhtäkkiä yli tunti. Sanomattakin selvää, että tämä sotkee aikatauluja. Yhdistelykyydeistä ei kerrota etukäteen, joten niihin ei voi varautua. Jos haluaisin varmistaa olevani takuulla ajoissa, tulisi minun varata jokaisen reissun yhteyteen tunti odotteluaikaa. Kuten korjaamattomassa resurssipulassa, myös tässä on nähtävissä narratiivi, jonka mukaan vammaiset ovat vain passiivisia oleskelijoita vailla tähdellistä tekemistä. Todellisuudessa meillä on kiire töihin, opiskeluihin ja muihin rientoihin. Jatkuva myöhästely turhauttaa paitsi henkilöä itseään, myös antaa huonon kuvan meistä työntekijöinä.

KUSKIEN TAIDOISSA HUOLEHTIA TURVALLISUUDESTA TAI KOHDATA VAMMAISUUTTA ON HUOMATTAVIA EROJA. Osa kuskeista ei välttämättä kiinnitä tarpeeksi huomiota siihen, miten pyörätuoli on kiinnitetty. Osa ei laita auton turvavyötä kiinni. Osa turhautuu joidenkin vammaisten kommunikaatio-ongelmiin, eikä hahmota potentiaalisia erityistarpeita. Osa puhuu vammaisen ohi hänen avustajalleen. Vain harva kunnioittaa vammaisen kehollista itsemääräämisoikeutta. He eivät siis esimerkiksi kysy lupaa kurottaessaan vammaisen yli laittamaan turvavyötä. Moinen saattaa kuulostaa pieneltä asialta, mutta vammaisen oikeutta omiin rajoihin rikotaan jatkuvasti. Häneen koskevat jatkuvasti eri ihmiset kuten fysioterapeutit, lääkärit ja henkilökohtaiset avustajat. Vaikka kosketus on usein välttämätön tietyissä tilanteissa, on luvan kysyminen merkki siitä, että hänen rajojaan ja ennen kaikkea itsemääräämisoikeuttaan kunnioitetaan. Jollain vammaisella saattaa olla esimerkiksi erityisherkkyyttä kosketuksen suhteen joko tuntoaistimuksen itsensä, tai jonkun muun syyn vuoksi. Osalle ihmisistä, oli vammaa tai ei, voi vieraan ihmisen kosketus puolestaan laukaista ahdistus- tai paniikkikohtauksen. Kaikista näistä syistä luvan kysyminen ennen fyysistä kontaktia olisi aina suunnattoman tärkeää.

Eräs Instagram-seuraajani sanoi taannoin taksien tilausvälitysyhtiö Lähitaksin alkavan kouluttaa kuulemma kaikkia kuskejaan vammaisten asiakkaiden kohtaamisesta. Tämä koulutus kuitenkin käsittää ilmeisesti vain “kaikkein vaikeimmat tapaukset”. Suunta on hyvä. Kuka kuitenkaan voi määritellä, millaiset vammat kuuluvat “kaikkein vaikeimpien” ryhmään tässä kontekstissa? Koulutusta kaipaisivat aivan kaikki taksikuskit firmasta riippumatta, aivan kaikilta alueilta, vammaisuudesta ylipäätään, ei vain tietystä ryhmästä.

Kuljetuspalvelujärjestelmä on elintärkeä vammaisten osallisuuden näkökulmasta. Nykyisellään järjestelmä ei kuitenkaan toimi. Järjestelmää on uudistettava yksilöt huomioivammaksi. Resursseja ja kalustoja on lisättävä, jotta vammaisilla olisi aidosti tasavertaiset mahdollisuudet osallistua.