Tämä postaus on osa Vammainen nainen seksuaalisena olentona -juttusarjaani. Sarjan pääpaino on tavassa katsoa vammaista kehoa siinä, miten suhtautuminen normeista poikkeavan toimintakyvyn omaavan seksuaalisuuteen muuttuu eri konteksteissa. Käsittelen satunnaisesti myös muita näkökulmia. Sarja on pääpiirteittäin kirjoitettu liikuntavamman omaaviin cisnaisiin keskittyen, vaikka osa teemoista voi koskettaa laajemmin esimerkiksi kaikkia naistyypillisen kehon omaavia. Aiemmat juttusarjan osat voit lukea tästä.
———————————–
Vammainen nainen on historiallisesti nähty vailla sukupuolta ja seksuaalisuutta. Kuten olemme aiemmin tässä juttusarjassa todenneet, kyseisellä ajattelulla voi olla suuri merkitys siihen, miten henkilö näkee itsensä, samoin kuin siihen, miten muut häntä katsovat. Itseseksualisointi toimii tietyntyyppisenä vastavoimana tälle. Itseseksualisoidessaan itsensä henkilö vastaa yhteiskunnan tapaan tehdä hänestä korostetun seksuaalinen asettamalla itse itsensä seksuaalisen katseen kohteeksi, esimerkiksi sensuellien kuvien muodossa. Itseseksualisointi mahdollistaa vammaisen tutustumisen omaan seksuaalisuutensa, haluihinsa ja tarpeisiinsa, ja toisaalta saa hänet myös tuntemaan olonsa halutuksi. Toisin kuin itseseksualisoinnin riskeistä huolissaan olevat ovat väittäneet, ei omaehtoisesta seksualisoinnista ole tutkimuksissa paljastunut merkittäviä vaaratekijöitä. Nähdäkseni ennemmin kuin kieltää ihmisten halu tutustua ja pohtia omaa seksuaalisuuttaan, tapahtui se sitten internetsin ihmeellisessä maailmassa tai omassa arjessa, ihmisille tulisi antaa seksuaalikasvatusta.
Oikea-aikainen seksuaalikasvatus auttaakin ihmistä ymmärtämään olennaisia asioita liittyen seksuaalisuuden ilmaisuun ja itsensä seksualisoimiseen, kuten sen, millainen käytös on soveliasta. (Toisia ei saa tahtomattaan altistaa ei-toivotulle seksuaalissävytteiselle sisällölle. Kärjistetysti ajatellen voi siis sanoa, ettei toiselle saa pyytämättä lähettää runkkausvideota, mutta pienempikin ei-toivottu seksuaalissävytteinen materiaali tai lähestyminen asian tiimoilta, esim. perään huutelu, luvaton koskettelu, tai toisessa ahdistusta aiheuttava vihjailu on loukkaavaa.) Seksuaalikasvatus opettaa myös toiveista ja tarpeista kommunikoimista. Jos ihminen saa kattavaa seksuaalikasvatusta, on hänellä valmiudet käsitellä omaa ja toisten seksuaalisuutta.
Monelle merkittävä osa itsensä seksuaaliseksi kokemista on tyylillä leikittely ja leikkiminen. Ei, en sano naisten laittautuvan kiinnittääkseen potentiaalisen pariutumis- tai parittelukumppanin huomion. Uskon ja toivon jokaisen laittautuvan itse näyttäväksi tai pukeutuvan mahdollisesti seksuaalisuuttaan esiin tuovaan asuun siksi, koska se saa oman olon tuntumaan hyvältä ja lisää itsevarmuutta. Aivan kuten vamma tai sairaus ei vie halua ilmaista seksuaalisuuttaan aktein, ei se myöskään poista halua ilmaista tuota osaa itsessään muilla keinoin, kuten tyylillisesti. Silti, siinä missä vammattoman naisen oletetaan olevan laittautunut, vammaiselta naiselta ei vastaavaa oleteta. Päinvastoin saatetaan pohtia, onko moinen tarpeellista. Jos henkilö tarvitsee apua pukeutumisessa, saattavat avustajat nurista siitä, kuinka haastavaa jonkun tiukan vaatteen päälle pukeminen on. Niin, näyttävyys kun usein tarkoittaa tavalla tai toisella tyköistuvia vaatteita. Vaikka avustajat eivät niuhottaisikaan, saattaa joku upea vaate jäädä kauppaan vaikkapa spastisuuden tai sen vuoksi, ettei vaate sovellu yhteen apuvälineen kanssa. Vaatesuunnittelussa olisikin entistä tärkeämpää huomioida kaikenlaiset kehot ja toisaalta myös erilaiset apuvälineet.
On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että näyttävä pukeutuminen tai yleisestä normista poikkeava pukeutumistyyli eivät automaattisesti kuitenkaan tarkoita, että henkilö pyrkisi tuomaan seksuaalisuuttaan esiin millään tapaa. Joskus vaatteet ovat vain vaatteita, ja pukeutuminen merkitsee eri ihmisille eri asioita.
ITSESEKSUALISOINTI SOMESSA
Tutkija Ricen mukaan sosiaalisen median alustat tarjoavat vähemmistöön kuuluville, kuten vammaisille mahdollisuuden ilmaista itseään ja tutkiskella seksuaalisuuttaan. Se on tietyllä tapaa myös turvallinen paikka, sillä siellä ei joudu kosketuksiin toisten kanssa.
Ymmärrän Ricen ajatuksen siitä, kuinka sosiaalinen media voi toimia monelle voimauttavana seksuaalisuuden tutkimisen väylänä. Ihmistä, joka tahtoo näin tehdä, ei missään nimessä tule katsoa kieroon. Sen sijaan mediakasvatus kuuluu asiaan. Tässä asiayhteydessä se tarkoittaa lyhykäisyydessään sitä, että ihmisiä haastetaan ajattelemaan, millaista sisältöä on järkevä jakaa minnekin. Esimerkiksi vähäpukeisten, tai vaikkapa alastonkuvien lataamisessa johonkin valitsemaansa palveluun ei ole mitään väärää. Tämän tulee kuitenkin lähteä omasta halusta, ei tahdosta miellyttää muita. Jokaisen, joka tuottaa internettiin seksuaalisuuteen liittyvää sisältöä, on hyvä muistaa kuvien olevan siellä aina, periaatteessa kenen tahansa löydettävissä. Vaikka kuvia lataisi periaatteessa vain rajatulle seuraajakunnalle, saattavat ne levitä huomattavasti laajemmallekin: palveluun voidaan hakkeroitua, tai esimerkiksi joku luotettu seuraaja saattaa vuotaa tiedot. Anonyyminä pidetyt keskustelufoorumit eivät ole niin anonyymejä. Nimimerkin takaa kynäilevän käyttäjän henkilöllisyyden voi yleensä päätellä kohtalaisen helposti, mikäli asiaan tahtoo paneutua. Kunhan nämä seikat tiedostaa, on mielestäni jokaisen oma valinta, käyttääkö teknologian alustoja seksuaalisuutensa ilmaisuun vai ei.
Monet vammaiset, niin aktivistit kuin vähemmän vaikuttamistyötä tekevät henkilötkin, ottavat kantaa haastamalla perinteisen seksuaalisuuskuvaston. He julkaisevat itsestään vähäpukeisia kuvia, koska haluavat tuntea olonsa hyväksi, ja toisaalta myös avata muiden silmiä näkemään seksuaalisuuskuvaston kapeuden. He haluavat näyttää, että tuosta normista poikkeavat ihmiset ja kehot voivat olla kauniita, haluttavia ja kerrassaan seksuaalisia. Lisäksi he tarjoavat vertaistukea niille, jotka kipuilevat itsensä kanssa. Toisinaan vaikuttajat ottavat suoraan kantaa siihen, miten heidän seksuaalisuuteensa yhteiskunnassa suhtaudutaan. He saattavat puhua esimerkiksi tavoista, joilla seksuaalioikeudet jäävät toteutumatta, mitä avusteinen seksi on, mitä BDSM voi merkitä, tai miltä tuntuu tulla kohdatuksi ensisijaisesti oman vammansa kautta. Aina kannanotto ei kuitenkaan vaadi suorasukaista sanoittamista, joskus pelkät kuvat riittävät. Toisaalta itseseksualisointiin ei aina tarvita vähäpukeisia kuvia, tai muuten perinteisesti eroottiseen kuvastoon liitettyä materiaalia. Joskus pelkät sanat riittävät. Omaa seksuaalisuuttaan voi tuoda esiin joko puhumalla täysin yleisellä tasolla, tai jakamalla jotain omasta elämästään.
Seksuaalisuuskeskustelun avautuminen on tärkeää. Sosiaalinen media ei kuitenkaan pelkästään helpota sitä, vaan myös haastaa. Merkittävänä tekijänä tässä on FOSTA/SESTA-laki, jonka tarkoituksena on puuttua ihmiskauppaan, mutta joka todellisuudessa vain haittaa seksi- ja erotiikka-alalla työskenteleviä, sekä seksipositiivisia aktivisteja somessa. Koulutettu tekoäly huomaa kaiken kielletyn, kuten seksuaalisuuteen liittyvät sanat ja kuvat, joissa on paljon ihoa ja nappaa käyttäjän haaviinsa. Rangaistuksena kiellettyjen sanojen käytöstä seuraa esimerkiksi näkyvyyden pienentäminen, shadowban tai tiettyjen oikeuksien, kuten livejen pitämisen rajoittaminen. Lisäksi esimerkiksi Instagram ja muut sosiaalisen median alustat ovat epäsäännöllisen säännöllisesti otsikoissa vähemmistöihin kohdistuvien syrjivien ratkaisujen vuoksi. Ne saattavat esimerkiksi rajoittaa vammaisen henkilön näkyvyyttä vain sen vuoksi, että tämä sattuu olemaan vammainen. Yhtiöt perustelevat tätä kiusaamisen ennaltaehkäisemisellä, mutta todellisuudessa toiminta on syrjivää ja jättää vammaisten henkilöiden tärkeät puheenvuorot pimentoon. Vallalla on edelleen cis-heteronormatiivinen kuvasto.
Reaktiot, joita seksuaalisuudesta puhuvat vammaiset saavat, ovat vaihtelevia. Osa yleisöstä kauhistelee ja ahdistuu. Toiset taas kehuvat rohkeaksi ja tilanne näyttäytyy jopa vallankumouksellisena. Kommenteissa saattaa vilistä vammavihamielisiä ulostuloja: ”Tuo on epänormaalia” ja ”Kuka nyt tuollaista haluaisi panna”, ovat kommentteja, joita vammainen nainen voi hyvinkin saada vähäpukeisiin kuviinsa, postauksiin joissa puhuu seksuaalisuudesta ja toisaalta jopa sellaisiin julkaisuihin, jossa hän vain on oma itsensä. Vastaavasti hän saattaa saada osakseen seksuaalista häirintää: olipa se sitten kuvan kommentteihin ilmestyviä läähätysviestejä, jotka saavat vastaajassa aikaan epämukavan olon, yksityisviesteihin liukuvaa ei-toivottua ehdottelua tai pyytämättä lähetettyjä kuvia elimistä. Viimeisenä mainitut ovat nykyään muuten myös rikos.
Mikäli vammaiset ottavat osaa seksuaalisuuskeskusteluun, on tärkeää, etteivät he jää yksin sitä mahdollisesti seuraavien lieveilmiöiden, kuten häirinnän kanssa. Häirintä ei koskaan ole ok tai uhrin syy. Häirintää kohdanneiden tulee uskaltaa puhua siitä ja saada apua ja tukea niitä tarvitessaan.
VAMMAISET EROOTTISTEN PALVELUIDEN TARJOAJINA
Vaikka tavasta, jolla vammaisen kehoon ja seksuaalisuuteen yleisesti ottaen suhtaudutaan, voisi ajatella vammaisten olevan pelkästään seksi- ja erotiikkapalveluiden ostajia, näin ei ole. Siinä missä vammainen voi olla seksuaalisten palveluiden ostaja, voi hän myös tarjota niitä.
Myös vammainen henkilö voi ansaita rahaa kehonsa avulla, seksualisoiden itseään. Asiakkaaksi löytää varmasti paitsi niitä, joille vamma on fetissi, myös niitä, joille se on vain ominaisuus muiden joukossa.
Digitalisaation aikakaudella seksityöntekijöiden työmahdollisuudet ovat lisääntyneet. Onlyfansin kaltaiset alustat ovat sallineet sen, että työtä voi tehdä joutumatta kohtaamaan ketään. Näin ollen vammaisen seksityöntekijän mahdollisuus joutua fyysisesti vaaraan töitä tehdessä pienenee.
Online-seksityössä vammaisen on mahdollista tehdä työtä omasta kodistaan käsin ja päättää itse työaikansa. Sen myötä on mahdollista myös kuunnella omaa kehoa paremmin, kuin muissa mahdollisissa töissä. Lisäksi henkilöt voivat murtaa tällä toiminnallaan perinteistä seksuaalisuuskuvastoa. Vaikka vammainen valitsisi seksityön osittaiseksi tai kokoaikaiseksi elinkeinokseen, ei se tarkoita työn automaattista, kiistatonta hehkuttamista. Esimerkiksi tutkija Felkinsin haastateltavat tuovat esiin työnsä varjopuolia: Työ voi olla fyysisesti raskasta esimerkiksi silloin, jos videoita tehdessä täytyy pysyä hankalissa asennoissa. Työn kuormittavuus riippuu siitä, millaista työtä tekee, mutta alustalla työskenteleminen tuo mukanaan lisäksi aina emotionaalista tunnetyötä. Voisin spekuloida tunnetyöhön kuuluvan myös sen pohtimisen, missä määrin tahtoo vammansa olevan osa sisältöään. Ottaisiko liikaa henkiselle hyvinvoinnille tuottaa sisältöä, jonka keskiössä on oma, mahdollisesti epävarmuutta aiheuttava piirre, vai voimauttaisiko se? Monesti työhön kuuluu asiakkaiden kanssa vuorovaikuttamista. Tämä voi olla raskasta monesta syystä: Asiakkaat eivät ehkä ymmärrä rajoja ja odottavat, jopa vaativat saada enemmän kuin palveluntarjoaja on valmis tarjoamaan. Ovathan he maksaneet sisällöstä. Toiset taas saattavat avautua liikaa ja yrittävät tehdä suhteesta henkilökohtaisen.
Markkinointi ja pinnalla pysyminen ovat oma uuvuttava lukunsa. Jotta seuraajien mielenkiinto pysyy yllä, tulee uutta sisältöä keksiä jatkuvasti. Onlyfansissa ei ole hakutoimintoa, joten sisällöstä kiinnostuneet tulee tavoittaa muita reittejä. FOSTA/SESTA-laki haastaa markkinointia ja alustat suosivat enemmistöön kuuluvia sisällöntuottajia.
Tämän lisäksi vammaisten tekemää seksityötä hankaloittaa työhön liittyvä stigma, jonka vuoksi seksityöntekijät eivät uskalla tai voi puhua ammatistaan avoimesti pelätessään sosiaalisen asemansa, tai jopa tarvitsemiensa palveluiden menettämistä.
Vammaisen itseseksualisointi ei ole uusi ilmiö, mutta nykyaikana sen toteuttaminen on helpottunut esim. digitaalisten alustojen myötä. Terveen itseseksualisoinnin pohjaa luo hyvä seksuaalikasvatus. Ilmiöllä on monia muotoja tyylivalinnoista ja itseilmaisusta somekeskustelujen avaamiseen ja toisaalta seksityöhön saakka. Kaikissa näissä muodoissa on hyvät, ja toisaalta huonot puolensa – mutta yhtä kaikki ne romuttavat käsitystä siitä, kuka voi olla haluttu.
Lähteet:
Felkins, S. (2022). Cripping Sex Work: Disabled Sex Workers and Racialized Disgender in the Online Sex Industry. Disability Studies Quarterly 42 No.2 2022: Spring. https://production.ojs.dsq-sds.org/index.php/dsq/article/view/9175
Rice, C. & Watson, E,. (2016) Girls and Sexting: The Missing Story of Sexual Subjectivity in a Sexualized and Digitally-Mediated World. J. Coffey, S. Budgeon & H. Cahill (toim.), Learning Bodies. Perspectives on Children and Young People 2, 141-156. Singapore: Springer. https://doi.org/10.1007/978-981-10-0306-6_9
