Vammainen työelämässä – uhka vai mahdollisuus?

80 % vammaisista elää työelämän ulkopuolella. Voin taata, että valtaosa tuosta massasta tahtoisi työllistää itsensä ja suurin osa siihen pystyisi. Miksi niin moni meistä ei sitten ole työelämässä? Se johtuu pääasiassa ennakkoluuloista. Yleensä ajatellaan, ettei vammainen pysty tekemään töitä ja työnantaja aristelee palkata hänet. Luullaan, että vammaisen työpanos on heikompi ja hän on hitaampi tekemään asioita. Pelätään, että vammaisella tulisi olemaan enemmän sairaspoissaoloja.

Jostain kumman syystä usein oletetaan, että avustaja tekisi työt vammaisen puolesta. Tämä johtunee ainoastaan työnantajien tietämättömyydestä. Heillä ei ole kokemusta erilaisuudesta, joten heidän tietonsa saattavat perustua median (usein) antamaan negatiiviseen kuvaan.

Erilaisten ihmisten mahdollisuuksista työelämässä tulee puhua enemmän ja aiempaa avoimemmin. Ei inva niitä töitä hakisi, ellei tietäisi suoriutuvansa ko. pestistä hyvin itse. Me haluamme tehdä, emme olla passattavana.

Vammainen saattaa lannistua työtä hakiessaan, sillä todistuksista ja suosituksista huolimatta mieluista pestiä heru, vaikka paperilla pätevyyttä olisikin enemmän, kuin jollain toisella hakijalla. Hän ei välttämättä pääse edes haastatteluun, jos kertoo vammastaan jo hakemusvaiheessa. Ehkä työnantaja pelkää menettävänsä kasvonsa näyttäessään, ettei tiedä miten erilaisuuteen tulisi suhtautua.

Vaikka vammaisuuden mainitseminen työhakemuksessa pelottaa, on siitä minun mielestäni syytä puhua avoimesti. Jossain vaiheessa ko. seikka tulee kuitenkin ilmi ja puhumalla siitä avoimesti näyttää olevansa sinut rajoitteidensa kanssa. Sen voi kääntää myös voimavaraksi. Usein vammaisella on sellaista näkökulmaa maailmaan, jota terveellä ei ole.
Nuoresta iästäni huolimatta työhistoriani on ollut kohtalaisen värikäs. Olen ollut kirjastoapulaisena, feissarina, järjestäjänä ja vetäjänä pikkuisten kesäleirillä, nuorisokeskuksen tiedottajana (työkokeilu), varainhankkijana ja järjestölehden kolumnistina. Kaikki tämä siitä huolimatta, että papereissani puhutaan vaikeasta vammasta. Muutamat työnantajani ovat kysyneet, mikä on avustajani rooli työssäni, jos he minut palkkaavat. Siihen olen todennut, että avustajani auttelee minua ainoastaan tauolla, esimerkiksi vessaan.

Asennevamman ja epävarmuuden rinnalla isona ongelmana esiintyy esteettömyys. Vielä tänäkään päivänä kaikki työpaikat eivät ole esteettömiä. Tilat voivat olla niin pieniä, ettei niissä mahdu liikkumaan sähköpyörätuolilla, tai ne voivat sijaita portaiden päässä ilman hissiä. Tämä rajoittaa osaltaan vammaisten mahdollisuuksia työntekoon. Siksi rakennusvaiheessa pitäisi kiinnittää entistä enemmän huomiota siihen, että kaikki tilat olisivat kaikille saavutettavissa. Tähän suuntaan ollaan onneksi menossa.
Jotta vammaisten työllisyystilannetta saataisiin kohennettua kunnolla, pitäisi meidän vammaistenkin olla rohkeampia. Meidän tulisi näyttää, että osaamme ja pystymme tähän. Me haluamme tätä. Meidän tulisi puhua avoimemmin. Meidän tulisi uskaltaa myös pyytää, jos tarvitsemme jotain erityistoimenpiteitä työpaikalla päivämme helpottamiseksi, sillä jos meillä on hyvät puitteet, työtahtimme moninkertaistuu.

Työnantaja: palkkaa vammainen ja näytä omalla esimerkilläsi mihin suuntaan yhteiskuntaa tulisi viedä.