Onko kipu todellista, jos sitä ei näytä?

Kipu, tuo meille jokaiselle tuttu, ei-toivottu vieras. Olen ollut siitä onnellisessa asemassa, että suurimman osan elämästäni olen saanut viettää ilman, että se takertuu matkaani. Kaikki muuttui vuonna 2015, jolloin minulle tehtiin suuri leikkaus. Silloin kivusta tuli jokapäiväinen seuralaiseni, vaikka olen koettanut kaikellani häätää sitä luotani. Mitkään lääkkeet eivät pure polvitaipeeni repimiseen. Lääkärit ovat ymmällään, eivätkä osaa nimetä ko. kivun syytä. Hoidoista, kuten faskiamanipulaatiosta, on apua vain hetkisen. Silti, nämä hoitomuodot ovat minulle elintärkeitä. Niiden ansiosta pystyn hetkillisesti muistamaan, millaista elämäni joskus oli.

Ongelmani on siinä, etten puhu kivuistani. Jumissa olevasta selästä tai pettävästä polvesta kerron, samoin satunnaisista vihlauksista, ynnä muista. Lausun ääneen asiat, joille uskon olevan jotain tehtävissä. Vaikenen tuosta jatkuvaluontoisemmin päällä olevasta tilasta. Olen oppinut naamioimaan sen, hymyilemään läpi repivän tunteen. Vasta, kun minuun sattuu normaalia enemmän, sen näkee kasvoiltani, kuulee äänestäni. Kukaan ei tahdo nähdä itselleen tärkeän ihmisen kärsivän ja siksi piilotan tuntemukseni.  Olen tottunut elämään sen kanssa, vasten tahtoani. Kaipaan elämääni, sitä, jota kipu ei varjostanut. Osa minusta on alistunut kohtaloonsa.

Hiljaisuus aiheuttaa sen, ettei tilannettani uskota. ”Eihän suhun voi sattua, kun sä hymyilet”, on lause, jota kuulen aivan liian usein. Joo, minuun ei ehkä satu 24/7 päivästä toiseen, mutta kaiken kanssa oppii valitettavasti elämään. Pitäisikö minun uikuttaa jatkuvasti siitä, kuinka tahtoisin sahata vasemman jalkani irti, jotta en tuntisi enää repivää, ajoittain lamauttavaa tuskaa? Olisiko tilanteeni silloin todellisempi? Ehkä, mutta en koe siitä olevan hyötyä. Olisin sitä paitsi silloin aika sietämätöntä seuraa. Jatkuva naama mutrulla olo on sitä paitsi aivan helvetin uuvuttavaa. Aina löytyy jotain, jonka vuoksi hymyillä ja puskea kivun ajoittain aiheuttama epätoivo pois mielestä.

Kipu, etenkin jatkuvana, on uhka mielemme hyvinvoinnille. Siksi sen ei tule dominoida. Mitä tulee puhumiseen, suu on hyvä avata silloin, kun asioihin voi vaikuttaa.

Sinä, joka luet tätä postausta: Älä analysoi toisen tuntemuksia ulkokuoren perusteella. Hymy voi kätkeä taakseen toisen todellisuuden. Kukaan ei voi päästä toisen kehoon tai mieleen, emmekä me näin ollen voi tietää varmaksi kuin omat kokemuksemme. Toisen kokemusta ei tule vähätellä.

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.