Vaikka moni ei sitä uskokaan, allekirjoittanut on entinen heppatyttö. Tai siis kyllähän sitä edelleen viihtyisi talleilla tuntikaupalla, sillä mikään ei ole rentouttavampaa kuin hevosella metsän halki kirmaaminen tai itsensä maneesissa erilaisissa harjoitteissa haastaminen. Siinä saa saa unohtaa itsensä ja ongelmansa tavalla, jollaista normaalissa arjessa on hankala löytää. Puhumattakaan siitä, mitä hevostelu tekee keholle. Parempaa keskivartalon lihasten treeniä saa etsiä. Jalat ovat tunnit jälkeen makaroonia. Keho tuntuu vieraalta, mutta hyvällä tavalla.
Ratsastus oli säännöllinen terapiamuotoni kymmenen vuotta. Täytettyäni 15 Kela yhtäkkiä totesi, että en hyödy ratsastusterapiasta. Ammattilaiset suosittelivat sitä minulle edelleen. Mihin ne vuosien aikana huomatut hyödyt yhtäkkiä Kelan mielestä katosivat? Olen hakenut ko. terapiaa uudestaan säännöllisesti kielteisen päätöksen jälkeen. Tulos on aina sama, enkä ole ainoa. Miksi Kela alkoi yhtäkkiä hylkäämään järjestelmällisesti ratsastusterapiahakemuksia? Mitä se lopulta säästää siinä? Ratsastus kun tarjoaisi spastiselle keholle harjoituksia ja haasteita, sekä tuntemuksia, jollaisia arjessa on muuten lähes mahdoton saada. Näiden harjoitteiden kautta itsenäisyys arjessa kasvaisi. Unohtamatta onnistumisenkokemusten tuomaa itsevarmuutta.
Mutta jos vammainen tahtoo ratsastamaan, voisihan se maksaa itse tuntinsa, eikö totta? Teoriassa kyllä. Ratsastus on kuitenkin kallista, eikä moinen sovi siihen yhtälöön, jonka takuueläke ja vamman tuomat piilokulut luovat. He vammaiset, jotka elävät köyhyydessä, voivat vain haaveilla moisen kuluerän maksamisesta. Työssäkäyvänikin joutuu miettimään, mihin pennosensa pistää. Sitä paitsi, vammaiselle ei sovi mikä tahansa ratsu tai tunti.
Vammainen tarvitsee alle luotettavan hevosen, joka on tottunut erilaila toimivaan kehoon. Lisäksi hän tarvitsee ohjaajan, joka ymmärtää erityistarpeiden päälle ja osaa haastaa vammaista tarvittavalla tavalla. Välineistö on kaiken edellämainitun lisäksi avainasemassa vammaisratsastuksesta puhuttaessa. Oikeita speksejä on hankala löytää terapian ulkopuolelta.
Ratsastus on vammaiselle ensisijaisesti kuntoutusta, ei harrastus. Miksi hänen pitäisi maksaa itsensä kipeäksi, kun hyödyt ovat selvästi nähtävissä. Miksei yhteiskuntamme tule vastaan, kuten muidenkin terapioiden kohdalla?
