Vammaisuudesta kirjoittaminen on tuskaisen hankalaa, mitä tulee proosaan. Tässä Vammaisuuden näyttämöä tehdessäni olen törmännyt useaan kanssainvan kirjoittamaan teokseen. Toisista olen pitänyt enemmän kuin toisista. Vaikka joku opus ei olisikaan minua erityisesti sytyttänyt, yhdistää kaikkea lukemaani yksi piirre: Uskottavuus.
Olen kirjoittanut valtaosan elämästäni. Vaikka fiktiivisen proosan maailmaan en olekaan rustailujeni puolesta eksynyt pitkiin aikoihin, on se edelleen suurin rakkauteni kaikista kynäiliyjen muodoista. Varsinkin fantasia on juttuni. Olen aina rakastanut hahmojen, maailmojen, tunteita herättävien kohtausten ja vauhdikkaiden juonenkäänteiden luomista. Vuosien varrella olen mielestäni kehittynyt kynän kanssa huomattavasti. Hallitsen erilaiset tekstityypit ja maailmat. Tarinoihini jää aiempaa vähemmän aukkoja. On yksi maailma, jonka kirjoittamista en vieläkään hallitse, lukuisista yrityksistäni huolimatta. Maailma ja todellisuus, jossa itse elän, pysyttelee ulottumattomissani, kun yritän luoda fiktion verhoon käärittyä tarinaa.
Olen viime vuosina yrittänyt kirjoittaa edes lyhyttä proosaa, jossa päähenkilöllä tahi jollain sivuhahmolla on jokin rajoite. Tyhjän paperin kammo on kirjoittajille yleinen haaste. Jostain syystä tämän aiheen edessä valkoinen ruutu, joka tuijottaa vihaisesti suoraan sieluun, tuntuu normaalia ahdistavammalta. Mikä ihme siinä oikein on?
Jos yritän kirjoittaa fiktiivistä tarinaa rajoitteiden kanssa elämisestä, tuntuu tuotos valjulta. Jos lukisin kätteni jälkeä ulkopuolisen silmin, todennäköisesti kiukuttelisin lopputuloksesta sanoilla: “Kirjoittajalla ei ole mitään hajua siitä, millaista on olla vammainen.” En sanoisi sitä ilkeyttäni. Se olisi rehellinen mielikuva, joka minulla olisi.
Olen syntymävammainen. Minulla on elämänmittainen kokemus vamman kanssa elämisestä. Pystyn pitämään vaikuttavia ja kehuttuja kokemustoimijan luentoja. Blogitekstit syntyvät kuin itsestään jos vain saan itseni istumaan näppäimistön ääreen ja aloittamaan työskentelyn kissavideoiden tuijottelun sijaan. Miksi tuskailen esimerkiksi siirtymisten uskottavan kuvailun kanssa? Jonkin sellaisen, jonka osaisin sanoittaa unissani, kunhan minun ei tarvitsisi pistää sitä paperille jollain tavoin kiinnostavassa muodossa.
Miksi huomaan kerta toisensa jälkeen eksyväni tahtomattani niiden tarinoiden ääreen, joista kritisoisin muita kirjoittajia ankarin sanoin? Miksi fyysisten rajoitteiden kanssa elävistä hahmoistani tulee kovin helposti sankareita, vaikkeivät he pelasta kenenkään henkeä tai keksi yhteiskuntaa mullistavaa asiaa?
Sen sijaan uskon voivani kirjoittaa esimerkiksi sokeasta hahmosta fiktiivisen tarinan, josta pitäisin. Siitä kun puuttuu omakohtainen kokemus. Toisaalta, moisen hahmon luominen vaatisi valtavan määrän taustatyötä ja ko. ryhmään kuuluvien kanssa käytyjä keskusteluja. Haluaisin tehdä hahmosta todentuntuisen ja tehdä kertomuksellani tyytyväiseksi heidät, joita hahmon rajoite koskettaa oikeasti. Saattaa olla, että pelko ko. ihmisryhmän loukkaamisesta estäisi minua julkaisemasta tarinaa.
Olen järkeillyt asian seuraavasti: Kohdallani kirjoittaminen on pakokeino todellisuudesta. Tekstien kautta voin tarinan ajan elää hahmojeni kautta elämää, joka ei oikeasti voisi toteutua. Vaikka saatankin ottaa tuotoksiini elementtejä oikeasta elämästä, kuten hahmojen kipupisteitä, yksittäisiä tapahtumia tai reagoinnin tapoja, ei yksikään teksti ole lähempänä faktaa kuin fiktiota. Näen kirjoittamisen mahdollisuutena leikkiä. Ehkä se on syy, miksi rajoitteiden kanssa elävät hahmot hahmot tuntuvat minusta haastavilta. Liikuntavammainen hahmo osuisi liian lähelle totuutta. Voisin kadottaa itse tarinan.
Luulen myös, että ainakin osittain kyse on sisäistetystä ableismista. Tiedostamattomasta käsityksestä koskien sitä, millainen on hyvä hahmo.
Olisiko fiktiivistä proosaa helpompi rustata, jos vammainen olisikin antisankari? Se paha, jota kukaan ei osaa odottaa. Hän, joka voisi rauhassa suunnitella maailmanvalloitusta ilman, että hänen suunnitelmansa huomattaisiin ajoissa? Fakta on, että meidät invat nähdään tosielämässä harvoin kyvykkäinä mihinkään juonikkaaseen tai ilkeään. Hyvin harvoin minulta on esimerkiksi kysytty papereita yhtään missään ikäni todistamiseksi, enkä mielestäni näytä niin vanhalta, etteikö täysi-ikäisyyttä voisi kyseenalaistaa lain puitteissa.
Vammaisen antisankarin luominen vaatisi tekijältään luovuutta, sillä fyysisen voiman, tai täysillä toimivan motoriikan varaan esimerkiksi tuliaseen käsittelyä varten, ei välttämättä voisi luottaa. Ehkä tarinan antisankari olisi vain aivot operaation takana, manipuloisi ihmiset karismallaan tekemään likaisen työn puolestaan. Tai vastaavasti hän voisi rakentaa koneita paikkaamaan rajoitteensa ongelmia.
Ainakin kertomus julmasta rikollisnerosta, joka yrittää pitää aikeensa salassa avustajiltaan tai vielä pahempaa, saisi aivopestyä heidät mukaan juoniinsa, olisi erilainen. Saisimme huomattavaa väriä vammakuvastoon, jota media meille tarjoaa. Pelkään kuitenkin, että sortuisin omissa teksteissäni pohtimaan liiaksi rajoitteiden kuvauksen uskottavuutta. Miettisin tuon tuostakin, uskooko lukija kirjoittamaani, pystyykö hän uppoutumaan tarinaan, vai vaivaako häntä liiaksi, kuinka “tönkösti” jokin asia, esimerkiksi siirtyminen paikasta x paikkaan y on kuvattu. Juonen kannalta merkityksetöntä, mutta takertuisin siihen varmasti.
Kaikki tämä pohdinta saa minut hämmästelemään ihmismielen monimutkaisuutta. Asia, jonka pitäisi olla helppoa ja yksinkertaista, osoittautuu vaikeaksi. Ehkä se johtuu siitä, että aihe on liian lähellä, eikä sitä osaa pukea sanoiksi ulkopuolisen silmin mielenkiintoisella tavalla. Kaikki vammaan liittyvä on itselle arkea.
1 vastaus artikkeliin “Miksi vammaisuudesta kirjoittaminen on hankalaa?”