Vaikuttaja – käsite on on nykyihmiselle tuttu. Osalle se toimii jopa ammattina, vähintään sivutoimisena. Usein ajatellaan, että ihmisläheinen vaikuttamistyö, kuten kokemustoimijuus tai sosiaalisen median vaikuttajana toimiminen on helppoa, ainakin silloin, jos ei luo sisältöä esimerkiksi tietyn alan ammattilaisen, kuten lääkärin roolissa.(Esimerkiksi Youtubessa Doctor Mike.)
Jos on vain omia ajatuksiaan purkava henkilö, ei asiaan vihkiytymätön yleisö tule usein ajatelleeksi, että heidän näkemänsä alle kätkeytyy valtava määrä työtä.
Oma kokemukseni yltää sekä somevaikuttamiseen että kokemustoimijuuteen. Vain jälkimmäisestä saan korvausta silloin, kun käyn keikan heittämässä. Vaikka suuremmalla volyymilla tekemäni vaikuttaminen, eli tämän blogin pyörittäminen ei toistaiseksi näytä laskujani maksavan, käy homma silti raskautensa puolesta työstä.
Molemmat ovat julkisia esiintymisiä, vaikka en tekstejä rustaillessa olekaan ihmisten edessä siinä hetkessä livenä. Olen silti minä, olen silti paljas. Ainakin niin paljas kuin tahdon olla. Koska esiinnyn kaikessa vaikuttamisessa itsenäni (lukuun ottamatta sitä seikkaa, että Instagramissa päässäni on usein peruukki) täytyy minun miettiä tarkasti mitkä ovat sellaisia asioita, joihin tahdon ottaa kantaa? Mistä minulta riittää sanomista? Mitä sellaista sanottavaa minulla on, mitä muut eivät ole tismalleen samanlaisena jo sata kertaa toitottanut? Vaikuttava teksti kun eroaa massasta.
Olen aina omannut terävän kielen. Vaikuttajana tahdon vaalia sitä, mutta toisaalta minun täytyy sensuroida itseäni. Haluan herättää teksteilläni tai puheenvuoroillani tunteita ja ajatuksia. En tahdo loukata ketään. Ne ovat eri asioita. Terävän kielen omaavat kykenevät kuitenkin tahtomattaankin loukkaamaan monia. Ainakin heitä, jotka loukkaantuvat helposti.Täytyy miettiä, voiko sanojensa takana seistä rohkeasti vielä muutaman vuoden päästä? Kaikki, mitä sanoo internetissä nimittäin pysyy siellä. Luentoja voidaan videoida.
Henkilökohtaisuus on vaikuttavaa. Yleisluontoinen teksti on usein luotaantyöntävää. Se on kuitenkin turvallinen tapa lähestyä arkoja aiheita. Puhuttaessa asioista jonkin muun kuin oman kokemuksen kautta, voi etäännyttää itsensä aiheesta. Esittää itselle ja yleisölle, että tietää tämmöisen ilmiön olemassaolosta, mutta ei paljasta onko siitä omaa kokemusta.
Nämä tekstit jäävät usein ontoiksi. Ne lähtevät leviämään vain silloin, jos ne on kirjoitettu jollakin erikoisella tavalla. Henkilökohtainen sisältö on varmemmin aiheuttamassa tunteita. Esimerkiksi omasta kamppailustani masennuksen kanssa kirjoittamani tekstit ovat saaneet paljon kiitosta. Olen saanut paljon kiitosta rohkeudestani. Ehkä se onkin rohkeutta, jakaa jotain niin henkilökohtaista.
Niitä kirjoittaessa olo on tuntunut kaikkea muuta kuin rohkealta. Synkimmistä aiheista kirjoittaessani olen vollottanut sekä kirjoitusvaiheessa, että siinä kohtaa kun esilukija näyttää peukkua kysymykselle “Voiko tämän julkaista?” Kun omaa kokemustaan yrittää sanoittaa niin, että muut ymmärtäisivät sen, joutuu usein käymään läpi sellaisia ajatusprosesseja, jotka pakottavat mielen perukoille suljetun tuskan esiin. Kädet ovat tärisseet “Julkaise” – nappia painaessani. Olo on ollut pahimmillaan alaston. Olen silti päättänyt julkaista ne kipeääkin tekevät tekstit, ovathan ne minun totuuteni. Olen päättänyt julkaista sisällön, sillä vaikka asian x esiintuominen sattuu, tiedän toipuvani siitä. Jos minun kokemuksistani on apua jollekin toiselle, olen valmis haastamaan itseni. Toisinaan teen arviointivirheen.
Ihmisen rajat muuttuvat hänen elämäntilanteensa mukaan. Niin ovat minunkin rajani muuttuneet. Yleensä pystyn puhumaan esimerkiksi seksuaalisuudesta, myös omien kokemuksieni kautta. Nyt ajatus tuntuu erittäin vaikealta.
Tiedän, että jotkut teistä näkivät minun pitämän liven @olenellajulia kanssa. Siinä olin avoin ja suora, huomattavasti avoimempi kuin yleensä luennoillani. Mikään ei näyttänyt, että kärsin. Siitä, että olin kameralle sellainen kuin yleensä teemoista puhuessani, saan kiittää liveroolipelaajan taustaani. Kuvittelin koko liven ajan olevani eräs lempihahmoistani. Se, että selvisin esiintymisestä niin luonnollisen oloisesti, oli vaatinut parin viikon stressaamisen ja asioista panikoimisen. Liven jälkeen koko loppuilta meni sumussa, toimin kuin zombie.
Miksi tein sen siitä huolimatta, että juuri nyt kärsin rikkinäisestä kehonkuvasta ja seksuaalisuudesta puhuminen henkilökohtaisella tasolla tuntuu suunnattoman haastavalta? Minulla riittää sanottavaa. Tiedän, että monet vammaiset pohtivat omaa seksuaalisuuttaan ja seksiin liittyviä asioita. Haluan kantaa korteni kekoon sen hyväksi, että kaikkien seksuaalioikeudet toteutuisivat, että keskustelu olisi avoimempaa ja jokainen löytäisi tarvitsemansa tiedon aiempaa helpommin. Kun Ella ehdotti teemoiksi kehonkuvaa ja seksuaalisuutta, oli ensireaktio paniikki, vaikka normaalisti näistä asioista puhuminen onkin helppoa. Tiesin, että nyt jos koskaan on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa itselle tärkeisiin asioihin. Sen lisäksi keskustelukumppanina oli huippu tyyppi, hyvin lämminhenkinen ihminen. Mahdollisuuteen oli tartuttava. Se kostautui, mutten kadu hetkeäkään.
Huhtikuussa olen menossa puhumaan fysioterapeuteille kivun kanssa elämisestä. Ajatuksissani pyörii toistuvasti kysymys: Miten ihmeessä selitän ko. tuntemuksista jollekin, jolla ei ole mitään omakohtaista kokemusta asiasta? Kipu ylipäätään on subjektiivista.
Vaikuttamistyö on paljon muutakin, kuin mitä lopputuloksesta näkee. Se vie aikaa. Se vaatii suunnitelmallisuutta ja sanojen asettelua. Se vaatii omien rajojen tutkimista ja etsimistä. Kipeitäkin ajatusprosesseja.
Lue myös:
