Mielenterveys

Sinulle, syömishäiriö

Sisältövaroitus: Kuvausta syömishäiriöön sairastumisesta siitä jo toipuneen silmin. Kyseessä on kirje personoidulle mielenterveydenhäiriölle. Älä lue kirjettä, jos olet henkisesti herkässä tilassa. Jos kamppailet syömishäiriön kanssa, muista, ettet ole yksin. Se demoni on voitettavissa.

Aiempiin postauksiin syömishäiriöstä pääset tästä ja tästä.

Sinulle, syömishäiriö.

Tulit elämääni varhain, varoittamatta. Kaikki alkoi yksinkertaisesta kommentista, jonka pieni, hauras mieleni otti liian vahvasti itseensä. Olin vasta ala-asteen viimeisillä luokilla, kun näytit kyntesi. Olin aina ollut pienikokoinen, en lainkaan ylipainoinen. Mutta silti kommentti osui herkkään kohtaan ja pian näytit kyntesi. Joku joskus luokalla sanoi vitsillä, että olin lihava. Eräs avustajani sijainen sanoi avustamistani raskaaksi, vaikka toisessa lauseessa hän oli sanonut auttaneensa joskus yli 100kg painoista isäänsä, joka tarvitsi apua. Jälkikäteen ja ennen kaikkea järjellä ajateltuna, sijaisella täytyi olla tekniikoissa vikaa, jos ei hän saanut minua nostettua ilman, että se tuntui raskaalta.

Eihän pieni mieleni sitä tajunnut. Päätin laihduttaa. Kaiken piti olla vain harmitonta, muutama kilo. Siihenkään ei toki olisi ollut tarvetta. Luulin tilanteen olevan hallinnassa. Olin väärässä. Pian mopo karkasi käsistä ja sinä nautit siitä. 

Uskon olleeni helppo uhri nimenomaan fyysisten rajoitteideni takia. Vammaisella ihmisellä on vähemmän kontrollia kehostaan, kuin vammattomalla. Se, ettei kroppani totetellut aina tahtoani, sai minut hyvin epävarmaksi. En pitänyt siitä, miten kehoni toimii. Olin varsin tietoinen siitä, miltä näytän. Mielestäni olin ruma kuin mikä. Kaukana sopusuhtaisesta, vino ja kummallinen.

Paino, se on asia, johon vammainen kykenee vaikuttamaan. Vamma, ainakaan CP, ei itsessään vaikuta painoon, vaan elämänvalinnat, ruoka ja liikunta. Lapsena vihasin liikuntaa yli kaiken, treenaamaan minua ei saanut millään. Yleensä ajatellaan, että uhrisi liikkuvat kuin mitkäkin kaistapäät, vaan en minä. 

Lähdin tiputtamaan painoa, joka oli jo valmiiksi kohtuu alhainen. Lakkasin syömästä. Valehtelin syöneeni jo. Valehtelin kerta toisensa jälkeen. Lopulta ihmiset huomasivat, mitä sinä teet minulle, keholleni ja mielelleni. He huolestuivat, syystäkin. 

Minä jatkoin valehtelua. Sait minusta entistä voimakkaamman otteen. Kaikki alkoi silloin, kun olin vasta pieni 12-vuotias. Vuosikausia piinasit minua. Otteesi voimistui koko ajan, minä menin vain heikompaan kuntoon. Lopulta olin pahimmillani vain luuta ja nahkaa, vaikken vuoksesi koskaan sairaalaan päätynyt. Jälkikäteen, kun katson kuvia ajasta, jolloin olin teini-ikäinen, voin pahoin. En voi uskoa, etteivät hälytyskellot soineet omassa päässäni.  Miten en tajunnut, että yhtälössä oli ihan kaikki pielessä?

Sairas mieli ei näe totuutta. Se on jumissa harhakuvissaan. Kamppailin sinua vastaan pitkään. Kauan meni, ennen kuin ymmärsin, että minussa on jotain vikaa. Ei, minussa ei ole vikaa, vaikka tahtoisit minun uskovan niin. Ajatusmalleissa, jotka iskostit päähäni, on se vika. Kauan meni, ennen kuin halusin parantua.

Kun lopulta oivalsin, että asioiden on muututtava, oli tie pitkä ja kivinen. Sorruin monta kertaa takaisin vanhoihin huijauksiin ja kieroiluihin. Takaisin niihin harhaluuloihin, että homma on hallinnassa, vaikka vähentäisin syömistä. Ei se ollut. 

Koen, että vasta lukion puolivälissä aloin oikeastaan olla takaisin terveiden kirjoissa. Että suhteeni ruokaan alkoi normalisoitua, Se ei silti tarkoita, että olisit poissa takaraivostani. Jyskytät siellä edelleen ja yrität saada ääntäsi kuuluviin. Yrität niin kovasti, mutta minä en anna sinulle tilaa. En voisi tehdä niin. 

Jos antaisin periksi, jos sortuisin uudestaan, en tiedä mitä tapahtuisi. Kehoni, eikä varsinkaan mieleni, kestäisi valtakauttasi uudestaan. Saisit minut lyömään hanskat tiskiin. Sitä en tahdo.

En usko, että jälkesi häviävät mielestäni koskaan tyystin. Tiedostan, että äänesi on voimakkain aina samoihin aikoihin, kun masennus päättää potkia kierrepotkulla päähän. Tulen aina olemaan epävarma itsestäni, kehostani. Siitä miltä näytän. Siitä miltä minun kuuluisi näyttää. Siitä miltä haluan näyttää. Mutta nyt, koen olevani tasapainossa ruoan, liikkumisen ja kaiken muun suhteen, mikä liittyy sinuun. Pidän siitä, miltä kroppani näyttää, säännöllisen ja tarkan treenauksen seurauksena. Lihaskimppu en ole, enkä tule olemaankaan. Kehoni rakenne kuitenkin kielii siitä, että töitä on tehty.

Toisin kuin usein ajatellaan, liikkuminen ja urheilu olivat se, jotka pelastivat minut ikeestäsi, jotka antoivat minulle uuden mahdollisuuden. Ymmärsin, että haluan kyllä muokata kehoani, mutta lihaksikkaampaan suuntaan ja lihakset eivät valitettavasti kasva ellen syö. 

En toivoisi sinua pahimmalle vihollisellenikaan. Sinä nimittäin pilaat elämän. Pilaat sen kokonaisvaltaisesti. Pahimmillaan karkotat ystävät ympäriltä, tukahdutat haaveet ja unelmat. Pahimmillaan hallitset kaikkea ajattelua. Se on hyvin raskasta. Se taistelu vaatii kaikki voimat. Mutta se taistelu on voitettavissa. Olen esimerkki siitä. Jos sinusta jotain hyvää täytyy väkisin keksiä, olet jättänyt jälkeesi ääneen, joka pakottaa minut ylös sängystä, töihin ja hoitamaan velvollisuudet silloinkin, kun jokainen solu tahtoisi jäädä sänkyyn. Silti toivon, ettemme olisi koskaan tavanneet. 

 

Olet joskus hallinnut minua. Et tule tekemään sitä koskaan enää.
Lue myös:
Sinulle, keho
Voiko vammainen olla naisellinen?
Onko vammaisen suhde omaan kehoon erilainen kuin vammattoman?

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.