Mielenterveys

Mitä poikkeuksellinen kevät on minulle opettanut?

Kulunut kevät on ollut meille kaikille erilainen. Se on tuonut mukanaan uusia haasteita ja hankaluuksia, joista jokaisen on pitänyt selvitä omalla tavallaan. On täytynyt luoda uudet arkirutiinit ja yrittää selvitä niiden kanssa. Tämä ei ole välttämättä ollut helppoa. Kenties on törmännyt ongelmiin, joiden kohtaamiseen ei olisi ollut millään valmis.

Mitä tämä poikkeuksellinen kevät on minulle opettanut ympäröivästä maailmasta ja erityisesti omasta itsestäni?

Ensinnäkin itsensä voi pitää kiireisenä. Vaikka mihinkään ei pääsisi, vaikka se saattaa tuntua hankalalta uusien arkirutiinien keskellä. Etenkin, jos on kiinnostunut taiteesta tai luovista hommista, keksii projekteja aina. Voi myös vaikka tarttua kirjaan ja alkaa lukea nyt kun on aikaa, voi pitää suursiivouksen, tai esimerkiksi tehdä käsitöitä (minäkin olen käsitöitä vihaavana ihmisenä näitä harkinnut, mutta tullut lopulta onneksi järkiini! Ne ovat kauniita, mutta tällä hienomotoriikalla ne eivät pitäisi minua järjissäni vain veisivät sen!). Vastaavasti on voinut aloittaa uuden harrastuksen, kuten koodaamisen, tai palata vanhojen harrastusten, kuten fiktiokirjoittamisen pariin. Ylimääräinen aika on tarjonnut monelle myös sen mahdollisuuden, että alkaa työstämään jotain pidempään huomiota vaativaa projektia, joka on mahdollisesti muhinut pään perukoilla jo pidemmän aikaa.

Itse olen tehnyt milloin mitäkin. Olen tuottanut blogisisältöä sekä varastoon että alustalle, aloittanut suuren kirjoitusprojektin ja lukenut pääsykokeisiin. Unohtamatta sitä, että sekä pää- että sivuduunini onnistuvat etänä. Minusta tuntuu, että vaikka olen ollut kevään neljän seinän sisällä jumissa ja turhautunut siihen totaalisesti, olen silti kiireisempi kuin koskaan aiemmin. Toki olen tästä tuskakiireestä huolimatta oppinut myös sen, että itselleen pitää antaa aikaa. Tosin tämä ”annettu aika”, jonka olen esimerkiksi päätöistäni karsinut, on mennyt pääsykokeisiin lukemiseen. Kunnon pysähtyminen on jotain, missä minulla on vielä paljon kehitettävää.

Toinen asia minkä olen oppinut, on se, että selviän hyvin vähillä ihmiskontakteilla. Ja kuten aiemmassa postauksessani mainitsin, nautin siitä, että pääsen katoamaan keskusteluista kun itsestäni siltä tuntuu. En kaipaa sitä, että minun pitäisi olla henkisesti tai fyysisesti ympärilläni oleville ihmisille läsnä juuri sillä siunaamalla tukena, kun he sitä kaipaisivat. Juuri nyt mielenterveyteni ei siihen riittäisikään. Sen sijaan kaipaan tiettyjä ihmisiä ja tiettyjä tekemisiä heidän kanssaan.

Kaipaan sitä, että voisin mennä rakkaan valitussiskon kanssa kaljalle avautumaan ja parantamaan maailmaa. Sitä, että voimme aiheuttaa hämmennystä epämääräisillä tuskanäännähdyksillä keskellä baaria tai kahvilaa. Onneksi asioita voi tehdä myös Skypen välityksellä, muttei se ole sama asia. Kaipaan halauksia. Kaipaan läheisyyttä. Kaipaan sitä, että minut voitaisiin helposti kaapata vaikka viettämään peli-iltaa. Mutta kaipaan näitä asioita vain tietyiltä ihmisiltä. Se, keitä nämä ihmiset ovat, on selkiytynyt minulle näinä viime kuukausina aivan huomattavan paljon.

Kolmas asia minkä olen oppinut on se, että minun täytyy päästä ulos. Koti ei ole paikka missä minun on hyvä olla. Koti on paikka, jossa seinät kaatuvat niskaan. Koti on paikka, jossa vaaralliset ajatukset pääsevät hiipimään mieleen. Sellaiset ajatukset, joista haluaisi eroon. Jotta voin hyvin, on minun päästävä välillä ulos. Näkemään ihmisiä, ei välttämättä sosiaalisissa merkeissä vaan ihan siinä mielessä, että havaitsen, että muita ihmisiä ylipäätään on vielä tässä maailmassa. Enkä ole yksin.

Minun on päästävä esimerkiksi kahviloihin istumaan. Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen kävin muutama päivä sitten 3DCrush -kahvilassa, turvavälit tietysti muistaen. Kun sain käsiini Zombie-kaakaon ja erittäin ihana ja tuttu kahvilanpitäjä kysyi kuulumisia, pääsi suustani vain tuskanparahdus ja minusta tuntui, että saattaisin itkeä hetkenä minä hyvänsä. Kun maistoin kaakaota, oli taivas laskeutunut maan päälle ja elämä oli taas pienen hetken hyvää. Niin paljon olin kaivannut ulkomaailmaa vaikka ilman sosiaalisia kontakteja pärjäänkin. Erityisen lämpimän kiitoksen saa kahvilanpitäjä Sammeli, joka jälleen kerran osoitti välittävänsä asiakkaistaan aidosti. Hän näytti kiinnostuksensa siihen, miten meni ja tsemppasi aivan valtavasti pääsykokeisiin.

Neljäs asia, jonka olen ymmärtänyt on se, että minulla on paljon käsittelemättömiä asioita työnnettynä mieleni perukoille. Olen harhauttanut itseäni tekemällä erilaisia projekteja. Asioita, jotka olisi oman henkisen hyvinvointini kannalta äärimmäisen tärkeä käsitellä ja käydä läpi. Asioita, joiden käsittelyyn minulla ei ole työkaluja. Enää en voi valehdella, etteikö käsiteltävää olisi. On pakko ryhtyä toimiin, jos haluan jonain päivänä voida oikeasti hyvin. Ryhdyttävä toimeen, eikä vain luovuttaa kesken. Olen myös ymmärtänyt terapian tärkeyden vaikka sitten etäyhteyden välityksellä. Lue pelkojani mielenterveyspalveluiden kohtaamista haasteista. 

 Viidentenä ymmärsin, että vain uskaltamalla yrittää, voi saavuttaa asioita. Poikkeustilasta huolimatta olen tämän vuoden puolella päässyt tekemään mahtavia juttuja, osan nyt viime kuukausina tai viikkoina, toiset ennen koronan valtakautta. Kaikki on kuitenkin lähtenyt yksinkertaisesta viestistä.

Kuudentena asiana käsitykseni siitä, että me vammaiset olemme eriarvoisessa asemassa suhteessa valtaväestöön. Vallitseva aika on vienyt valtavasti voimia vammaisilta, jotta olemme saaneet selville, miten perusoikeutemme ja turvallisuutemme toteutuvat vallitsevissa olosuhteissa. Tiedotus on ollut hidasta ja ristiriitaista ja tuntuu, ettei vammaispalvelulla ole ollut suunnitelmaa vammaisten turvaamiseksi pandemiatilanteessa. Lue aiheesta enemmän esimerkiksi postauksesta: “Kuka huolehtii vammaisista kriisin aikana?Minua huolettaa myös se, miten tilanne tulee helpotuttuaan vaikuttamaan vammaisten palveluihin. Lue lisää aiheesta tästä

Kevät on vienyt meiltä monilta paljon. Se on haastanut meitä ja ajatteluamme. Toisaalta, se on myös saattanut näyttää meille uusia tai vaiettuja puolia itsestämme. Elämä alkaa ehkä pikkuhiljaa normalisoitumaan rajoitusten purkautuessa, mutta normaalia siitä ei tule vielä pitkään aikaan. 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.