Kirjoittaminen, Mielenterveys

Bloggaaminen tunnetyöskentelyn välineenä

Olen puhunut blogissani aiemmin siitä, mitä kirjoittaminen minulle merkitsee: Kuinka se on minulle pakokeino todellisuudesta ja väylä ilmaista itseäni. Saan sillä purettua ajatuksia ja tunteita joita en välttämättä uskaltaisi ääneen lausua tai se tuntuu muuten ongelmalliselta. Saan tällä tavoin myös ajatuksiani laajemmalle yleisölle, kuin mitä muuten olisi mahdollista. Koen kirjoittamisen myös äärimmäisen terapeuttiseksi, vaikka toisinaan revinkin sillä haavoja auki.

Toisinaan mietin, onko kirjoittaminen ja etenkin tämä bloggaaminen minulle jokin terapian korvike. Jonkun mielestä vastaus saattaisi hyvinkin olla kyllä, etenkin jos hän on lukenut kirje-sarjaani. Ei henkilö, joka näin väittää, ihan hakoteillä ole. Se on yksi työkalu, jota minulle on terapiassakin suositeltu, ei siis nimenomaan bloggaamista, vaan kirjoittamista ylipäätään. Se ei kuitenkaan korvaa ammattiapua.

Läheiselle on tärkeä pystyä purkamaan asioita, sillä hän ymmärtää niitä sellaiselta kulmalta jota ammattilaisella ei ole. Läheisiä ei kuitenkaan saa kuormittaa ja on hyvä muistaa, että ammattilaisille maksetaan siitä, että heidän sohvalleen saa mennä itkemään silmät päästään. He eivät ota murheita kotiinsa töiden jälkeen. Läheisesi saattavat tehdä niin ja se voi käydä raskaaksi.

Aina kun tapaan uuden terapeutti-ihmisen ja hän kuulee kirjoittamisharrastuksestani tai puolittaisesta työstäni, hän kehottaa minua kirjoittamaan ajatuksiani ylös. Mikä on tehnyt minut tänään onnelliseksi, edes pienet asiat? Mikä ahdistaa? Millaisia tunteita haluaisin tuntea jatkossa enemmän? Tästä kirjoitin alkuvuodesta postauksen. Olen aiemmin pohtinut kirjoittamista tunnetyöskentelyn välineenä.

Millainen tunnetyöskentelyn väline tämä bloggaaminen sitten on? Aina kun kirjoitan tekstiä, kuvittelen että yleisöni ei tiedä minusta tai ilmiöistä, joista puhun, yhtään mitään. Yritän avata ne mahdollisimman selkeästi joko suoraan tekstissä tai viitaten aiempaan kirjoitukseen. Tiedän itse, mitä tunnen ja mitä ajattelen. Poikkeuksen tähän tekevät sellaiset epämääräiset, mähmäiset tunnekokemukset, joista en saa kiinni. Lähtökohtaisesti olen kuitenkin kärryillä omasta ajatusmaailmastani. Se, että joudun sanoittamaan havaintoni jollekin muulle, auttaa minua parhaimmillaan näkemään asiat uudelta kantilta. Olen esimerkiksi joutunut tutkimaan suhdettani vammaisuuteen ja tämän suhteen kehittymistä hyvin monelta kantilta, saadakseni nämä itselleni ”selvät” asiat ymmärrettäviksi muiden silmin.

(Voit lukea vammasuhteesta esimerkiksi postauksista ”Hetket, jolloin vammaisuutensa tajuaa”, ”Mitä vammaisuus tarkoittaa?sekä Mikä ihmeen vammakriisi – ja miten siitä selviää? ”)

Toisaalta, vaikka kirjoittaminen tuo uutta näkökulmaa, asioihin ja elämään, saattaa se tehdä myös hallaa. Saatan löytää uusia kipupisteitä elämästäni ja itsestäni. Sellaisia joita en ole aiemmin hahmottanut, sellaisia joihin pitäisi päästä käsiksi. Pahimmassa tapauksessa minulla ei ole juuri sillä hetkellä työkaluja käsitellä näitä asioita. Silloin saatan mennä kuoreeni.

Miksi puhun aroista asioista jotka tuntuvat pahalta ja aiheuttavat itselle haasteita? Olen pohtinut tätä laajemmin postauksessani Voiko rikkinäisyydestä puhua? ”, mutta mainitaan se lyhyesti tässäkin: Jonkun on tärkeää puhua niistä asioista jotka sattuvat, tai aiheuttavat itsessä muuten epävarmuutta. Jonkun on pakko toimia äänitorvena haastaville asioille.

Toisinaan mietin, olenko huono vammainen. Jos esimerkiksi kritisoin vammaisjärjestön x tapaa toimia jossain asiassa. Tai jos olen eri mieltä jostain vakavasta asiata. Jos pidänkin kaltaisistamme esitetystä mediarepresentaatiosta, josta muut pitävät.

Koen että tämä blogi on vertaistukialusta, ainakin jossain määrin. Heikoimpina ja epävarmoina hetkinäni en usko hetkeäkään edes siihen, että blogini tavoittaa siitä aidosti kiinnostunutta yleisöä. Huonoinakin hetkinä tahdon kuitenkin uskoa siihen. Itse asiassa sain juuri tovi sitten ystävältäni viestin, jossa hän totesi sanasta sanaan: ”Olet esikuva. Haloo! Tämä on selvä.” Keskustelu lähti siitä, kun valitin pääsykoetuskan ja ahdistuksen keskellä siitä, että koen olevani epäonnistunut pieni perkele. Tiedän ja tunnen ystäväni sen hyvin, ettei hän puhuisi asioita vain lämpimikseen. Hän haluaa tukea ja auttaa, mutta on myös realisti. Ihan esikuvana oloon en usko, sillä koen olevani rikki ja hauras pieni ihminen, jonka suunta elämästä on hukassa. Tiedän, etten ulospäin vaikuta siltä, mutta itsevarmuus on suojamuuri. Ystäväni perusteli väitettään esikuvana olemisesta sillä, että saa toistuvasti palautetta siitä, että he saavat blogistani voimaa. Vaikka saankin sisällöstäni pääosin positiivista palautetta, toivoisin suuresti, että tällaisia ystäväni kuvaamia kommentteja lausuttaisiin myös tekijälle itselleen enemmän. Toisinaan henkilökohtaisten asioiden avaaminen nimittäin pelottaa ja ahdistaa rajustikin.

Entäpäs sitten uudet tuttavuudet ja pelko sisällöntuottamisen vaikutuksista siihen? Tietysti aroista asioista, kuten masennuksesta, puhuminen arveluttaa, niin vanhoillekin tutuille ja läheisille. Uusilla tuttavuuksilla ei ole kuitenkaan minuun mitään aiempaa kosketusta minuun. Pitääkö hän minua ihan kahelina? Luuleeko hän minua sekopääksi? Loppuuko ystävyys tai mahdollinen muu ihmissuhde siihen? Antaako hän minulle mahdollisuuden, tai näkeekö hän minut vain rajoitteideni kautta? Vaikuttaako tämä sisällöntuotanto jollain tavalla asemaani työmarkkinoilla? Nämä kaikki ovat kysymyksiä, joita pohdin siinä kohtaa, kun kerron uudelle ihmiselle blogistani.

Omasta elämästään on hankala puhua, ainakaan mielenterveyden näkökulmasta, ottamatta jollain tasolla huomioon sitä, kuinka oman elämän menneet ja nykyiset, erityyppiset läheiset ihmissuhteet ovat vaikuttaneet omaan kehitykseen ihmisenä. Missä menee raja? Mitä on ok puida julkisesti, vaikka sen tekisikin niin, että korkeintaan asianosaiset itse tunnistaisivat siitä itsensä ja ketään mollaamatta? Voiko jonkin asian käsittely tehdä itselle tai ko. suhteelle kuitenkin hallaa?

Bloggaamisessa on monta puolta ja se on erittäin hyvä tunnetyöskentelyn väline, jos sitä käyttää oikein. Pelkästään sen varaan ei pidä kuitenkaan tuudittautua, vaan ammattiapua on erittäin tärkeää hakea jos siltä tuntuu. Bloggaamisella voi tarjota valtavan tärkeää vertaistukea muille. On kuitenkin tärkeää muistaa, ettei kaikkia voi miellyttää.

Jos koet kaipaavasi apua muun muassa mielenterveysongelmiin, voit tutustua Nuorten mielenterveystalo.fi

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.