Kuten olen aiemmissa henkilökohtaista masennuksen polkuani käsittelevissä postauksissani sanonut, sairastuin 2012-2013 vuodenvaihteessa. Siitä eteenpäin kamppailuni masennuksen kanssa on ollut hyvin kausittaista. Välillä on ollut pitkiäkin ajanjaksoja, jolloin elämä on tuntunut hiukan paremmalta. Toisinaan kaikki on tuntunut ylitsepääsemättömän raskaalta. (Lue: Masennuksesta toipuva taistelee demoniensa kanssa sekä Sinulle, masennus)
Pitkään sinnittelin ilman minkään sortin apua ja vasta viime vuosina olen ymmärtänyt terapian tärkeyden. Aika ennen masennusta tuntuu kaukaiselta. Hataralta muistolta, josta en saa kunnolla kiinni. Vaikka muistikuvani eivät ole selkeitä, osaan kuitenkin sanoa, että tuo viheliäinen sairaus on muuttanut minua rajusti. Miten tämä viheliäinen demoni on muuttanut minua ja käytösmallejani?
Aiemmin olin elämäniloinen lapsi, joka nauroi ja näki hyvin paljon positiivista kaikessa ja kaikissa. Viihdyin ihmisten seurassa ja sain siitä energiaa. Siitäkin huolimatta, että olen aina ollut ujo ja hidas lämpenemään ihmisille. Nykyään sosiaaliset kanssakäymiset ahdistavat minua valtavasti. Se on korostunut etenkin tänä keväänä, jolloin sosiaalisuus ei ole ollut millään tavalla pakollista. Eikä minun ole, kuin velvollisuudesta, ollut pakko juosta ihmisiä tapaamassa. Toisaalta kevät on antanut minulle tauon siitä, että minun täytyisi jatkuvasti olla jonkun toisen tukipilari ja tavoitettavissa. Toisaalta olen huomannut pelottavaksi sen, kuinka paljon sosiaalinen kanssakäyminen nykyään minua ahdistaa.
Tällä hetkellä kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie minulta suunnattomasti energiaa. Jos tapaaminen on vähänkään pidempi, joudun latautumaan sen jälkeen pitkään. Vaikka kyseessä olisi minulle kuinka rakas ihminen tai mukava tapaaminen, on reaktio sama.
Jos olen suunnittelemalla suunnitellut tekeväni jotain jonkun kanssa, oli kyseessä sitten viikonloppu tai Skype-kahvit, olen perumassa hommaa ensimmäisenä, ellen pysäytä itseäni. Vaikka tietäisin sosiaalisuuden tekevän hyvää. Pahimmillaan saan paniikkikohtauksia pelkästä ajatuksesta liittyen ihmisten näkemiseen. Se on minusta surullista, sillä rakkaiden ihmisten ei koskaan pitäisi olla voimavaroja vievä aspekti. Eivätkä he ole tehneet mitään, eivät ole antaneet syytä olla huolissaan tai käyttäytyneet muutenkaan millään tavoin nihkeästi tai kuormittavasti minua kohtaan, pikemminkin päinvastoin. He ovat tukeneet ja auttaneet minua parhaan kykynsä mukaan. Sen pohjalta, mitä elämästäni tietävät.
Jos minun pitää ottaa uuteen ihmiseen yhteyttä, esimerkiksi sopiakseni yhteistyöstä, tai jos minun pitää soittaa lääkärille varatakseni tai peruakseni ajan, ovat paniikkikohtauksen ainekset valmiina. Minulla, joka puhun työkseni. Monet eivät ymmärrä tätä. Työssä puhuminen on kuitenkin aivan eri asia kuin vapaa-ajan puhuminen. Töissä minulla on rooli, jolla on ainoastaan yksi tarkoitus. Minua päästään harvemmin yllättämään. Voin ns. larpata nämä sosiaaliset tilanteet. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että saatan ennen työpuhelua olla itkenyt, ja samassa huoneessa ollut työkaveri ei havaitse puhelun aikana tapahtumasta jälkeäkään. Olen viileä, tyyni ja asiallinen. Puhelun jälkeen tai odottaessani, että asiakas vastaa, saatan vollottaa minkä ehdin.
Vapaa-ajan puheluissa, joissa minulla ei ole asiakaspalvelijan roolia, minua ahdistaa usein luurin käteen ottaminen niin paljon, että yritän viimeiseen asti miettiä, voisinko kenties hoitaa asian sähköpostilla. Silloinkin, jos soittamalla asian saisi hoidettua ihan helvetin nopeasti pois alta.
Ystävälleni en osaa puhua enää ollenkaan. Saatan valittaa ikävistä asioista, mutta vain harvoin menen sinne ongelmien syvään päähän ja siihen, mikä todella mättää. En halua huolestuttaa ja usein tiedostan käytökselläni olevan juuri päinvastaisia vaikutuksia. Iloisistakaan asioista en ihan osaa enää höpöttää. Osa, vinoutunut sellainen, minusta ajattelee, ettei heitä kiinnosta.
En myöskään ole yhtä avoin kuin ennen. Nyt te blogin lukijat saatatte olla hyvin hämmentyneitä. Menenhän ajoittain postauksissa hyvinkin ihon alle ja päästän ihmisen tutkimaan sisintäni. Se on kuitenkin totta vain osittain. Kirjoittaessa valitsen tasan sen puolen, jonka haluan itsestäni antaa katselijalle, kuuntelijalle ja lukijalle. Kaiken muun rajaan ulos.
Muutos sosiaalisiin tilanteisiin suhtautumisessani on pelottava. Tiedän, että ulkopuolisen on ehkä haastava sitä nähdä sen takia, että höpötän työkseni. Korona-aikaan olen myös alkanut pitämään esimerkiksi Instragam-livejä, joissa puhun hyvinkin avoimesti erilaisista asioista mm. suhteestani seksuaalisuuteen. Se ei poista sitä, että takaraivossani ahdistaa ja jyskyttää aivan valtavia pelkoja. Sen vuoksi teenkin julkisia puhumiskeikkoja, päästäkseni eroon ahdistuksesta ainakin ihmiskontaktin ottamisessa. Toisaalta koen, että päätyöni, eli asiakaspalvelu, on voimistanut sosiaalisten tilanteiden pelkoani.
Päätösten tekeminen on nykyään minulle aivan mahdotonta, ainakin jollain tasolla. Kykenen ulkopuolisen silmin edelleen tekemään päätöksen erittäin nopeasti suhteessa joihinkin ystäviini, mutta pääni sisällä pyörii jatkuva ”Entä jos?” ”Olisiko minun sittenkin pitänyt valita toisin?” ”Teenkö virheen?” ”Voinko palata ajassa taaksepäin ja nähdä toisen ratkaisun?” ”Jos olisinkin valinnut toisen tien?” Jään siis vellomaan tarpeettomasti erilaisiin vaihtoehtoihin, joiden läpikäyminen ei välttämättä olisi edes mahdollista.
Masennus on muuttanut minua myös siten, että en koe enää iloa asioista. En ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Kirjoittaminen, kuten kaikki blogiani vähänkään lukeneet tietävät, on minulle tapa purkaa ajatuksiani ja tunteitani. Saada yksinkertaisesti ilmaistua itseäni. Siitä huolimatta tiedän, että huonoina päivinä en saisi kirjoitettua sanaakaan. En, ellei minulla olisi ulkoista pakotetta, kuten velvoite tehdä joku lehtijuttu ennen deadlinea, tai itse asettamiani julkaisuaikatauluja blogin suhteen. Sanat eivät purkautuisi “paperille”. Mitään ei tapahtuisi, minua ahdistaisi entistä enemmän. Kokisin itseni saamattomaksi turhakkeeksi, josta ei ole mitään hyötyä – ei itselle, eikä kenellekään muulle. Siksi deadlineja on pakko asettaa. Samaan aikaan minun pitäisi oppia armollisuutta itseäni kohtaan. Missä on kultainen, hyvä keskitie? Jo se, etten kykene kirjoittamaan, ilman edes teoreettista ulkoista pakkoa tahi kannustinta, puhuu minusta huolestuttavaa kieltään.
Velvollisuudet, kuten työ, hoituvat huonoinakin jaksoina. Silloin menen vain autopilotilla.
Koen usein olevani hukassa, eksyksissä. Otan tappiot ja tekemisiini liittyvät hylkäykset toistuvasti liian voimakkaasti itseeni. Soimaan itseäni ja vain harvoin pystyn näkemään, ettei vaikkapa työnhaussa jollekin muulle häviäminen johdu siitä, että olisin itse huono, toinen oli vain minua sopivampi töihin. Etenkin, jos olen panostanut asiaan x hyvin, ajaa epäonnistuminen minut pohjamutiin pitkäksi aikaa.
Kaikki masennuksen aikana syntyneet käytösmallit ovat itselleni haitallisia. Pyrin pääsemään niistä eroon. Se on kuitenkin pitkä prosessi, jossa takapakit ovat odotettavissa. Pahoittelut kaikille, jotka joutuvat matkaa vieressäni kulkemaan. Positiivista on kuitenkin se, että tunnistan nyt, mistä ne johtuvat, ja mitkä tapahtumat niitä ruokkivat. Vaikka nämä haitalliset käytösmallit ovat olleet osa minua masennuksen alusta asti, ovat ne hyvinä kausina hyvin voimakkaasti mieleni perukoilla, eivätkä vallalla. Se antaa toivoa, että voin oppia niistä jälleen ulos. Ellei oteta huomioon kehollisia ongelmia, uskon, että parempi vaihe on jälleen tulossa rankan kevään jälkeen.
Masennus ei ole vain sitä, että seinät tuntuvat kaatuvan niskaan. Tuo viheliäinen tauti ei muuta ihmistä itsessään, mutta se vaikuttaa ihmisen toimintaan kokonaisvaltaisesti. Haitalliset käytösmallit saattavat jäädä päälle silloinkin, kun on parempi kausi menossa. Niistä poisoppiminen ja sitä ennen tunnistaminen voivat viedä paljon aikaa.
Postauksen kuvat on ottanut @viitala_emmi
Lue myös:
Kurkistus ”kulissien” taakse
Entä jos terapia ei auta?
