Tein taannoin postauksen siitä, kuinka uupumus voi yllättää kenet vain. Kukaan ei ole sille immuuni. Sama pätee kaikkiin muihinkin mielenterveyden haasteisiin ja sairauksiin.
Puhuin postauksessa siitä, miten on tärkeää yrittää oppia kuuntelemaan omaa kehoaan ja voimavarojaan. Mainitsin myös, että mikäli muut järjestelyt, kuten esimerkiksi työtaakan keventäminen eivät auta voimavarojen palauttamiseen ja seinät tuntuvat kaatuvan niskaan, on syytä tutkia sairasloman mahdollisuutta ja pyrkiä muutenkin mahdollisuuksien mukaan voimakkaammin ammattiavun puheille. Sain muutamalta ihmiseltä palautetta siitä, etten voi sanoa niin. Että sairaslomaa haetaan vain silloin, kun ollaan sairaita. Masennus ja burnout ovat luokiteltavissa sairauksiksi, ja masennus nyt on mainittu ihan sairausluokituslistallakin.
Minusta on tämän faktan pohjalta järkyttävää, etteivät jotkut tunnista mielenterveydellisten haasteiden todellisuutta. Vain ruumiilliset sairaudet näyttäytyvät tämän ihmistyypin edustajien silmissä aitoina sairauksina, eikä mielen hyvinvointia oteta yhtä vakavasti kuin kehollista. Mielen hyvinvointia tunnutaan pitävän jonkinasteisena haihatteluna, jos mietitään tiettyjen ihmisryhmien arkista kielenkäyttöä.
Nykypäivänä esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisten tiimoilta esiin nousee kuitenkin yhä enemmän se, että keho ja mieli ovat yhteydessä toisiinsa eri tavoin.Eivätkö ihmiset, jotka kyseenalaistavat mielenterveyden hyvinvoinnin tärkeyttä, ole koskaan tunteneet esimerkiksi stressin tai ahdistuksen vaikutuksia kehossaan, vai eivätkö he osaa oikeasti ajatuksissaan yhdistää näitä kahta asiaa? Jos kyseessä on vaihtoehdoista ensimmäinen, olen heille siitä kateellinen. Jos jälkimmäinen, olen ymmälläni. Onhan lukuisin tutkimuksin todettu esimerkiksi se, että geneettisillä sairauksilla, kuten astmalla ja diabeteksellä, on yhteyttä masennukseen. Miksei samaa voisi siis jo ihan maalaisjärjelläkin kääntää toisinpäin?
Toisaalta he, jotka kieltäytyvät löytämästä mielen ja kehon yhteyttä tai ehkä eivät silti suostu tunnistamaan mielenterveyden sairauksia yhtä todellisina kuin fyysisiä, ovat luultavasti sitä ikäluokkaa, jolle on kotona taottu päähän, ettei ongelmista puhuta ulkopuolisille. Elleivät he ole itse tajunneet tämän ajattelumallin haitallisuutta, ei heille ihan helposti myöskään välttämättä taota päähän vaikutuksien moninaisuutta.
Tämä kehon ja mielen välinen yhteys on tunnistettu yhä voimakkaammin mm. fysioterapian saralla. Kuntoutuksessa otetaan huomioon se, etteivät keho ja mieli ole toisistaan erillisiä. Ahdistuskohtauksia lähdetään purkamaan mm. hengitysharjoitusten ja kehon rauhoittamisen kautta.
On tutkittu, että erilaiset tunnetilat ovat kehollisia reaktioita. Ne näkyvät eri aivoalueiden reaktioina. Esimerkiksi pelkotila aiheuttaa taistele tai pakene -reaktion, joka mm. saa sydämen sykkeen nousemaan ja ihmisen hikoilemaan. Ihminen on valppaampi ja tarkkaavaisuus herpaantuu ympäristön ylimääräisistä ärsykkeistä, fokusoituen selviytymiseen.
Tutkimuksilla on myös osoitettu, että alakuloisuus ja surullisuus laskevat toimintakykyä, kun taas iloisuus nostaa toimintakykyä ja energiatasoja, mikä johtaa siihen, että ihminen toimii tehokkaammin. Postauksessani “Mielenterveyspalvelut osaksi vammaisen kuntoutusta“, puolestaan mainitsin tutkimuksesta, jonka mukaan on havaittu, että esimerkiksi CP-vammalla on mitä todennäköisemmin yhteyksiä masennukseen.
Neurologisista oireista kärsivänä CP-vammaisena huomaan voimakkaasti mielen ja kehon yhteyden. Mikäli stressaan edes alitajuntaisesti paljon, on kehoni hetkessä kuin rautakanki. Fyysiset jumit laskevat toimintakykyä, sillä liikkuminen muuttuu hankalammaksi. Lisäksi ko. tila lisää kipuja. Kiputila puolestaan estää pienistä iloista nauttimisen, vaikken kipua näyttäisikään. Pahimmillaan kipu estää nukkumisen. Univaje luonnollisesti vähentää jo olemassa olevia lusikoita, joiden määrä ei masentuneilla muutenkaan huimaa päätä. Lisäksi pitkittynyt stressitila saattaa jättää muistijäljen kehoon. Ja esimerkiksi trauma saattaa katkaista kehon ja mielen yhteyden, jolloin positiivisten tunteiden tunteminen saattaa heikentyä tai muuttua jopa lähes mahdottomaksi.
Mielen sairaudet näkyvät kehossa. Niitä on lähdettävä hoitamaan heti, kun oireita alkaa tunnistaa. Asiasta tulee keskustella lääkäreiden ja muiden tahojen kanssa, jotta selvittää, mitkä ovat itselle ko. tilanteessa parhaimmat ratkaisut hyvinvoinnin kohentamiseksi. Auttaisiko uusi fyysinen harrastus, työtaakan keventäminen, lääkityksen vaihtaminen? Entäpä psykofyysinen fysioterapia, tai jos siellä jo käy, terapiassa tehtävien harjoitteiden monipuolistaminen? Onko ammattilaiselle puhuminen jo osa arkea? Mikäli siihen on itsen ja lääkärien mielestä tarve, eivätkä muut keinot auta, on töistä sairaslomalle hakeutuminen mahdollista. Silloin omaa hyvinvointia tukevia keinoja voi olla mahdollista löytää ja kehittää paremmin, tarvittaessa moniammatillisen tiimin voimin.
Jos oireiden kanssa sinnittelee liian pitkään, voi oman voinnin kohentamiseen tarvita huomattavasti raskaampia keinoja, kuten vahvempaa lääkitystä, tai sairaslomaa. Mahdollisesti myös sellaisen pidennystä, vaikka moiselle ei ylipäätään olisi ollut tarvetta, jos hoitoon olisi hakeutunut ajoissa.
On turha väittää, ettei mielen ja kehon välillä ole yhteyttä. Nykytutkimuksen valossa on täysin pöyristyttävää väittää, että sairaslomalle voisi hakea vain fyysisten sairauksien, kuten flunssan vuoksi. Jokaisen, jonka mieli tai keho oirehtii poikkeavasti, on syytä pysähtyä. Pysähtyä ja pohtia, mistä oireet johtuvat. Reagoiko keho mielen pahoinvointiin, vai toisinpäin?
Lisää infoa aiheesta mm:
Mielenterveystalon sivuilta
Punaisen ristin diaesitys kehon ja mielen hyvinvoinnista
Aiheeseen liittyviä blogipostauksiani:
Kuntoutuminen ja elämänmuutokset tulisi nähdä kokonaisvaltaisina kokonaisuuksina
Ahdistuksesta ja sen selättämisestä
Millaista kivun kanssa eläminen on?
