Sinulle, joka olet joskus karttanut vammaista

Sinulle, joka olet vältellyt vammaisen kohtaamista, tai kohdannut hänet jälkikäteen ajateltuna nihkeällä tavalla.

Tunsitko piston sydämessäsi lukiessasi kirjeen alun? Ovatko pelko, epävarmuus tai epätietoisuus joskus estäneet sinua kohtaamasta rajoitteiden kanssa elävän ihmisen? Oletko joskus sanonut opettajalle, ettet tahdo olla invan pari, tai antanut pakit ihmiselle hänen rajoitteensa vuoksi? Ehkä vain siksi, että ajattelet hänen deittailunsa vaativan jotain erikoisia rahkeita. Etkö ole mennyt puhumaan rinnakkaisluokkalaisellesi tai sille kirjaston nurkassa yksin nököttävälle vammaiselle, vain siksi, että pelkäät jotain? Esimerkiksi sanovasi jotain tyhmää? Onko epävarmuus vammaisen kohtaamisesta estänyt jossain toisessa tilanteessa kontaktin luomisen?

Pahoittelut, jos kuulostin tylyltä tai syyttelevältä. Se ei missään nimessä ollut tarkoitukseni. Haluan sanoa, että se, jos jokin edellä mainituista skenaarioista on toteutunut, ei se tee sinusta pahaa ihmistä. Epävarmuus on normaalia silloin, jos asiasta ei tiedä mitään. Fakta on se, ettei ihmiskunta olisi elossa ilman epäluuloista suhtautumista tuntemattomaan.

Olennaista on hahmottaa, koska tällainen epäluulo on aidosti tarpeen. Eri tavalla liikkuvien tai kommunikoivien ihmisten kohdalla pelko ei ole aiheellinen. Erilaisuutta ei välttämättä tarvitse nähdä ainakaan pelkästään rikkautena, sillä on ymmärrettävää, että osalle erilaisuus tarkoittaa ensisijaisesti syystä tai toisesta haasteita. Olisi hyvä, jos erilaisuus voitaisiin kuitenkin nähdä tulevaisuudessa jonain sellaisena, josta voi halutessaan oppia enemmän.

Nihkeä kohtelu, jota ihminen ei ole omalla käytöksellään ansainnut, tuntuu pahalta. Vammat, kuten mielenterveydelliset haasteetkaan, eivät ole millään tavoin ihmisen omaa syytä. Ne eivät katoa tuosta noin vain. Vamman kohdalla tilanne harvoin muuttuu, ainakaan ihmeparanemisen kaltaisesti, vaikka tekisi mitä. Jatkuva eriarvoinen kohtelu vaikuttaa ihmisen mielenterveyteen. Hän alkaa epäillä pystyvyyttään ja hyvyyttään, arvoaan ihmisenä. Hän saattaa pahimmassa tapauksessa vetäytyä kuoreensa ja jopa saada jonkin mielenterveydellisen sairauden, kuten masennuksen. Sosiaalisiin tilanteisiin liittyvät pelot ja ahdistus saattavat aiheuttaa sen, että henkilö kokee olonsa yksinäiseksi. Toistuvilla nihkeillä kohtaamisilla ja ennen kaikkea kohtaamatta jättämisillä, saattaa siis olla hyvinkin kauaskantoiset seuraukset.

Entä, jos epäilys valtaa mielesi, kun seuraavan kerran kohtaat vammaisen ja epäilet hänelle puhumaan menemistä? Älä soimaa itseäsi. Soimauksen ja itsesyytösten sijaan pysähdy. Pysähdy miettimään, mikä aiheuttaa nämä tunteet. Onko kyseessä jokin lapsuudesta opittu käytösmalli? Suhtauduttiinko lähipiirin osalta esimerkiksi vammaisiin kyräilevästi? Hyssyttelivätkö huoltajat, ja muut paljon lapsuudessasi läsnä olleet aikuiset, jos halusit mennä kysymään jotain invalta?

Jos edellä kuvattu skenaario, tai jompikumpi niistä toteutui, älä syytä kasvattajiasi. He ovat todennäköisesti erilaisen sukupolven kasvatteja. Sellaisen, jotka oppivat, että kyselyä katsottaisiin jotenkin pahalla. He ajattelivat ehkä, että sekä te että kohde säilyttättäisitte kasvonne, jos asiasta ei kyseltäisi. Oikeasti he tekivät vain karhunpalveluksen. Epäselvyys lisää eriarvoisuutta.

Johtuuko pelkosi sittenkin jostain epämiellyttävästä kohtaamisesta invan kanssa? Ehkä kyse on persoonasta. Tai sitten hän on normaalisti maailman ihanin persoona, mutta hänellä sattui olemaan huono päivä. Kyllä, meilläkin on niitä, vaikka ihmisillä tuntuu olevan kummallisia käsityksiä siitä, että me olemme aina positiivisia iliopillereitä. Voin kertoa sinulle, rakas lukija olevani elävä esimerkki siitä, ettemme aina ole auringonpaisteita. Kenties tuntemuksesi kohtaamisen epämiellyttävyydestä johtui siitä, että sinusta tuntui, ettette oikein löytäneet “yhteistä kieltä”, esimerkiksi sen vuoksi, että sinun oli hankala ymmärtää hänen puhettaan, tai muuta kommunikaation tapaansa.

Se, että pelkäät vaikuttavasi tyhmältä, jos et ymmärräkään, mitä toinen sanoo, on aiheetonta. Keskustelukumppanisi on luultavasti tottunut väärinymmärryksiin ja osaa olla ottamatta niitä itseensä. Tärkeintä on että kuuntelet kiinnostuneena, mitä keskustelukumppanillasi on sanottavana. Lisäksi puhut suoraan hänelle, etkä vaikka avustajalle tai tulkille. Puhu hänelle kuitenkin kuin puhuisit kenelle tahansa hänen ikäiselleen, sillä esimerkiksi puheen tuottamiseen liittyvät ongelmat eivät ole sama asia kuin älylliset haasteet.

Kohdatessasi invan muista, että me olemme yksilöitä. Yksi haasteellinen tai jollakin tavalla epämiellyttävä kokemus ei tarkoita, että kaikki olisivat samanlaisia. Jos jokin asia mietityttää, tee se suoraan selväksi. Sano esimerkiksi: “En tiedä mitään vammastasi / apuvälineestäsi, voisitko halutessasi kertoa siitä mielestäsi tärkeimmät asiat?” Tietämättömyys ei ole synti, eikä sen myöntäminen tee ihmisestä tyhmää. Tai jos et ole varma, tarvitseeko inva apua, kerro hänelle, että auttaminen tarvittaessa ei ole sinulle ongelma tai mikään juttu. Olettamukset ja harhaluulot, sekä niistä johtuvat väärinymmärrykset sen sijaan ovat.

Sinulle, joka olet joskus vältellyt vammaista: Älä soimaa itseäsi. Ota opiksi menneisyyden virheistä ja pyri tulevissa kohtaamissa olemaan ennakkoluulottomampi. Älä siirrä lapsuudessasi opittuja toimintamalleja eteenpäin, vaan pyri pääsemään niistä irti.

Muut Sinulle-juttusarjan postaukset voit löytää blogista tagilla kirje.

Lue myös:
Hetket, jolloin vammaisia kyseenalaistetaan
Hetket, jolloin vammaisuutensa tajuaa
Mitä vammaisuus tarkoittaa?