Mielenterveys, Vammaisuus

Miten kipu lamauttaa?

Disclamer: Tätä postausta lukiessa on hyvä ottaa huomioon, että on olemassa kahdenlaista kipua. Suostumuksellista kivaa kipua ja juuri sitä henkisesti lamauttavaa kipua. Tässä postauksessa käsittelen jälkimmäistä. Lauantaina on suostumuksellisen kivun käsittelemisen vuoro. On hyvä myös huomata, ettei kipu aina lamauta. Osittain siihen turtuu.

Olen puhunut kivusta sivulauseissa, siellä täällä, pitkin erilaisia postauksia. Kokonaisvaltaisesti olen puhunut kivusta kuitenkin vain kahdessa aikaisemmassa kirjoituksessa, mikä on jännittävää, ottaen huomioon kuinka suuri merkitys kivulla on elämääni, jos ei päivittäin, niin ainakin lähes yhtä tiuhaan. Nyt haluaisin ottaa kivun uudestaan esille toisenlaisesta aspektista. Käyttäen ratsastusta esimerkkinä, kerron, kuinka ei-toivottu kipu sekä pelko siitä, ovat melkein estäneet minua tekemästä itselleni rakkaita asioita.

Kuten “Millaista elämä kivun kanssa on?” – postauksessa totesin, kipu rajoittaa elämääni jonkin verran ja pistää miettimään, uskaltaako esimerkiksi johonkin mielenkiintoiseen larppiin tai tapahtumaan lähteä. Etenkin, jos se tarkoittaa manuaalipyörätuolissa istumista koko päivän. Manuaali kun aiheuttaa usein kipuja. Ei toki kaikkia, mutta siinä on suuremmat riskit, kuin sähköpyörätuolin kanssa. En ole kuitenkaan koskaan puhunut siitä, kuinka kipu jättää jälkensä kehoon ja ennen kaikkea mieleen.

Kun tuon tuntemuksen kanssa elää, alkaa automaattisesti välttämään tiettyjä tilanteita, joissa on aiemmin sitä kohdannut. Etenkin, jos kipu on ollut voimakasta ja lamauttavaa. Näitä tilanteita välttelee viimeiseen asti. Se on karu fakta. Itseltäni se vei suuren osan henkistä hyvinvointiani pois, asioiden välttely siis.

Muutama vuosi takaperin, olisikohan siitä nyt kolmisen vuotta, aloitin ratsastamisen uudelleen pitkän tauon jälkeen. Hetken aikaa kaikki meni hyvin, joskaan keho ei tuntunut heppailun jälkeen aivan samalta, kuin silloin, kun ratsastin vielä säännöllisesti Kelan ratsastusterapiassa, eikä leikkausta oltu vielä tehty. Siitä huolimatta mitään suurempia kipuja tai pahaa oloa ei tullut, eivätkä kireydet jääneet päälle.

Mielelleni ratsastus on tehnyt aina hyvää ja olen ollut sen jälkeen kuin uusi ihminen, etenkin jos olen päässyt haastamaan itseäni ja kehoani ratsailla. Kun on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mieleni lepää. Kuitenkin toisaalta tykkään vain olla luonnossa hevosen selässä puiden keskellä, ja katsella maisemia omissa ajatuksissani. Hevosen selkä on ainoa paikka maailmassa, jossa omat ajatukseni eivät minua toisinaan pelota.

Kuitenkin ennen kuin lopetin ratsastuksen kaksi vuotta sitten, alkoivat järkyttävät kivut. Ensinnäkään jalkani eivät tuntuneet yhtä rennoilta, kuin aiemmalla pidemmällä pätkällä, jonka ratsastin. Toisekseen, kesken tunnin polvitaipeeseeni saattoi iskeä kohtuuttomalta tuntuva piikki . Sellainen, ettö tunti oli pakko keskeyttää ja minun oli päästävä hevosen selkään makaamaan. Pelkäsin tajun lähtevän tai tippuvani.  Ja minulla on kuitenkin aika korkea kiputoleranssi, sen uskallan väittää. Mitään selittävää tekijää sille ei ollut. Magnesium helpotti vähän oireita, mutta ei vienyt ongelmaa pois. Kipu ei ollut kuitenkaan syy, miksi lopetin ratsastuksen.  Luottohevoseni polvet alkoivat pettää alta. Kyseisellä talilla ei ollut muita minulle toimivia hevosia. Sitten, kun toisesta paikasta olisi löytynyt sopiva hevonen, ei kyseisellä tallilla ollutkaan ramppia.

Tauko venyi kuitenkin kohtuuttoman pitkäksi, sillä muisto kivusta sai minut pelkäämään ratsaille nousua. Minua pelotti ja ahdisti suunnattomasti, iskeekö se tunne taas. Mitä minä sitten teen? Tipunko minä selästä silkan kivun voimasta? Lamauttaako se minut täysin? Tekeekö ratsastus kuitenkin enemmän hallaa kuin hyvää nykyään? Onko leikkaus, joka minulle tehtiin viisi vuotta sitten, pilannut tämänkin?

Opin muutama kuukausi sitten, että minulla on mahdollisuus käydä pariin otteeseen ratsastamassa kelakustanteisesti lajikokeilun muodossa. Niinpä päädyin alkusyksystä uudestaan hevosen selkään reilun kahden vuoden tauon jälkeen. Koska kevät oli ollut minulle aivan valtavan raskas, samoin kuin kesä, olen ollut aivan jumissa ja kivuissani. Siksi hevosen selkään meneminen pelotti minua kahta kauheammin. Olin aivan varma, että kivut iskisivät päälle, aivan niin kuin ne olivat viimeksikin iskeneet. Hitto soikoon, olin varma, etten edes selkään pääsisi ja olisin mennyt paikalle turhaan. Siinä kohtaa en olisi enää kestänyt, vaan olisin romahtanut täysin ja pitänyt kaikkea aivan turhana. Jos minulta olisi lähtenyt lopullisesti yksi parhaista keinoista hoitaa mieleni hyvinvointia, olisin luultavasti repinyt pelihousuni. Silloin se olisi johtunut vain kehostani. Kehosta, joka siihen asti oli tauoista huolimatta sallinut hevostelun. Mitä järkeä missään silloin olisi, kun olen kuitenkin aina huoltanut kehoani muilla keinoin?

Yllätys oli suuri, kun pääsin hevosen selkään kohtuullisen kivuttomasti, jalkani antoivat yllättävän nopeasti periksi. Jalkani, jotka muuten olivat tuntuneet kuin rautakangilta. Ratsastuskuntonikaan ei ollut niin huono, kuin olisin odottanut kahden vuoden tauon jälkeen. Se oli itseasiassa ihan hyvä.

Entä se kipu, jota niin kovasti pelkäsin? Sitä ei tullut ja jalkanikin tuntuivat kohtuu normaalilta, siis siltä, miltä ne olivat tuntuneet heppaterapian seurauksena aikana ennen leikkausta. Ratsastus oli tehnyt tehtävänsä: jalkani olivat vetreät kuin mitkä. Olin onnellinen. Koin kehoni samaksi vanhaksi, jonka olin tuntenut ennen vuotta 2015. Voin vannoa, että itkin onnesta pienissä pätkissä koko sen päivän. Ehkä tästä noustaan vielä. Ehkä voin tuntea oloni jälleen kotoisaksi kehossani. Kyseessä ei ole ihmeparaneminen, ei sinne päinkään. Vammani on edelleen läsnä, kivut ovat edelleen läsnä. Jotain ihmeellistä ja hienoa on kuitenkin tapahtunut.

Olen oiva esimerkki siitä, kuinka ei-toivottu kipu voi aiheuttaa voimakkaita pelkotiloja, jotka pahimmillaan estävät tekemästä jotain, mitä rakastaa. Jotain, mistä voi olla mielelle valtavasti hyötyä. En tiedä olisiko tilanne ollut sama, jos olisin mennyt hevosen selkään kuukautta aiemmin. Toivon vain, ettei tilanne ollut kertaluontoinen. Teille, jotka pelkäätte kivun takia tehdä jotain, haluan sanoa: uskaltakaa. Tiedän, mitä ahdistus on. Uskaltakaa silti, sillä jos ette ota riskiä pettymyksestä, ette voi myöskään saavuttaa jotain niin hienoa, kuin itse saavutin muutama viikko takaperin. Lääkäreille tahdon sanoa: Ottakaa ihmisen kipu tosissanne, paneutukaa siihen. Älkää antako henkilön lamaantua.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.