Postauksen kuvitus on toteutettu ei-kaupallisessa yhteistyössä pararatsastuksen ohjaaja Heidi Mattilan kanssa. Postauksen kuvat on ottanut, ja lookista on vastuussa @viitala_emmi.
Olen aiemmissa postauksissani pohtinut muutaman kerran ratsastusta ja sen vaikutuksia spastiseen kehoon. Eräässä kuntoutuspostauksessani pohdin, Miksei Kela arvosta ratsastusta ja perustelin siinä, miksi ratsastusterapia tulisi nähdä yhtä arvokkaana terapiamuotona kuin tavallinen fysioterapia. Sen lisäksi, että hevosfysioterapiasta on hyötyä keholle, voi se opettaa paljon esimerkiksi omasta kehosta, ajattelusta tai maailmasta. Mitä nämä seikat ovat omalla kohdallani? Siihen paneudun tässä postauksessa.
Voittamaan pelkojani. Kun olin pieni ja kävin vielä Kelan kustantamassa ratsastusterapiassa, hevonen puri minua. Kiltti hevonen, joka ei koskaan tehnyt kenellekään mitään. Järjellä ajateltuna kyseessä oli vahinko, olinhan juuri ollut syöttämässä sitä. Kuitenkin aloin pelätä hevosia aivan valtavasti. Meni vuosia niin, että hevosen pään tasolla oleminen ahdisti minua hirvittävästi Vuosien saatossa siihen kuitenkin tottui, kun ratsastusterapeutit ja ratsastuksenopettajat systemaattisesti minut siihen patistivat. Vihasin heitä aluksi sen vuoksi syvästi, mutta lopulta homma alkoi taas sujua. Nyt hevosen läheisyydessä oleminen ei ahdista, ainakaan jos kyseessä on turvalliseksi todettu hevonen. Vieraampia hevosia arastelen yhä. Olen pyrkinyt ottamaan tämän pelkoa kohti menevän lähestymistavan käyttöön myös muussa toiminnassani: Vaikka jokin asia saisi sydämen hakkaamaan, kannattaa itsen siedättäminen omalla kohdallani, toki turvallisuus huomioiden. Ennemmin tai myöhemmin se alkaa tuottaa tulosta.
Tuntemaan kehoani paremmin ja hallitsemaan sitä. Kuten aiemmin mainitsemassani ratsastusterapiaa käsittelevässä postauksessani pohdin, ratsastus tarjoaa sellaisia keskivartaloharjoitteita, joita tavallinen fysioterapia harvoin mahdollistaa. Ratsastuksen ansiosta olen oppinut tunnistamaan paremmin kehoani ja sen tarpeita. Olen oppinut hallitsemaan paljon paremmin keskivartalolihaksiani ja kokonaisvaltainen kehonhallintani on edistynyt silloin, kun olosuhteet ovat syystä tai toisesta sallineet pitkän ratsastustuntirupeaman. Aina kun ratsastuksesta on pitkä tauko, huomaan tälläisen treenin puutteen kehossani, vaikka muuten urheilenkin aktiivisesti. Siksi olenkin vahvasti sitä mieltä, että vammaisten ratsastusta pitäisi tukea huomattavasti nykyistä enemmän.
Iloitsemaan pienistä hetkistä. Ratsastaessa kokee satunnaisesti suuria voiton tunteita, kun selviää jostain harjoitteesta, johon ei ole aiemmin pystynyt. Saman positiivisen tunteen herättää se, kun jossain harjoitteessa onnistuu aiempaa paremmin. Fysioterapiassakin kokee onnistumista. Tämä on kuitenkin erilaista, sillä tämän kokee toisen elävän olennon kanssa, yhteistyössä. Varsinkin kun ne hommat, joita ratsailla tekee, eroavat lähtökohtaisesti paljon arjessa tehtävistä asioista. Voitonriemua aiheuttaa myös se, kun huomaa jäykän kehonsa antavan periksi, tai kuinka metsälenkki ratsailla selventää aiemmin päässä myllertäneet sekavat ajatukset. Harvoin koen edes hetkellistä mielenrauhaa.
Arvostamaan luontoa. Suhtaudun luontoon ristiriitaisesti. Pidän sitä kauniina ja arvostettavana asiana. Siitä huolimatta se ei ole ollut minulle koskaan paikka rauhoittumiselle, sillä pyörätuolissa siellä on hankala liikkua. Metsät ynnä muut aiheuttavat minussa yleensä siis vain ahdistusta, sillä tiedostan sen, kuinka helppo apuvälineillä on jäädä jumiin, jos niitä ei ole suunniteltu maastossa käytettäviksi. Sen sijaan haastavakaan metsäpolku ei ole ratsailla este. Toki kimurantti maasto vaatii enemmän töitä vartalolta, mutta sehän on juuri parasta. Rakastanhan haasteita ja itseni äärirajoille viemistä. Ratsailla olen saanut kokea luonnon parhaan ominaisuuden: rentouttavuuden.
Rentoutumaan. Olen ihminen, jolla on aina miljoona rautaa tulessa. Usein allekirjoittaneella on kova stressi ja huoli päällä jostain, toisinaan aivan turhasta. Koen toisinaan ahdistusta, jonka syntyperää en välttämättä osaa selittää. Hevostellessa unohdan kaiken ja keskityn vain toiminnan aiheuttamaan hyvään oloon. En muista kertaa, jolloin maailman paino olisi tuntunut ratsailla liian suurelta. Pikemminkin se on kadonnut. Mietinkin usein, mistä saisin vastaavia kokemuksia perusarkeeni.
Arvostamaan sitä, kuinka hienoja ja viisaita eläimiä hevoset ovat. Parhaimmillaan, jos hevonen sopii kanssani yhteen, aistii se kehoni tarpeet jo ennen kuin kukaan ehtii sitä käskyttää. Se muuttaa liikettään niin, että kehoni on helpompi mukautua siihen. Näin lihakset rentoutuvat paremmin. Se tietää, jos stressaan ja reagoi siihen ollen itse valppaampi. Toisinaan se tykkää haastaa minua kuin varmistaakseen, olenko hereillä. Hyvän hevosen kanssa tuntuu, kuin se lukisi minun, tai ohjaajan ajatukset siitä, mitä siltä toivotaan.
Ratsastaessa voi oppia paljon, niin kehostaan, mielestään kuin ympäristöstään. Toivonkin, yhä useamman uskaltavan hevosen selkään, oli rajoitetta tai ei. Kunpa kuntoutuksesta päättävät ihmiset osaisivat arvostaa hevosta erilaisena terapeuttina ja nähdä sen potentiaalin. Terapeuttisia nuo nelijalkaiset nimittäin ovat. Uskon, että monet mielenterveyskuntoutujatkin voisivat saada hevosesta apua, niin paljon nämä otukset vaikuttavat hyvinvointiin.
