Mielenterveys, seksuaalisuus

Mietteitä kehosuhteestani

Olen useammankin kerran kuullut, että suhtautumiseni kehooni on jotenkin ihailtavaa. Joidenkin silmissä olen sinut itseni kanssa. Saatan ehkä vaikuttaa siltä, mutta tämä ei vastaa totuutta. Suhteeni kehoon on ollut – ja on edelleen – mutkikas. Millainen on ollut matkani kehoni kanssa?

Olen vihannut kehoani, niin ulkonäöllisesti kuin toiminnallisestikin. Olen kurittanut sitä. Olen turhautunut siihen, kun se ei ole toiminut, kuten kehon kuuluisi. Olen vihannut sitä, mikä tuijottaa minua peilistä. Olen toivonut olevani joku muu, vain päästäkseni toiseen kehoon.

Saatan vaikuttaa itsevarmalta ja sinulta itseni kanssa. Sitä olenkin, enenevässä määrin. Matka on kuitenkin ollut pitkä, ja vähintäänkin kivinen. Kuvan nappasi ja lookista vastasi: Aliisa Talonen.

Pienenä minun oli hankala suhtautua kehoon, joka ei totellut käskyjäni. Esimerkiksi käsin kirjoittamisen oppiminen oli minulle alkuvuosina hankalaa. Kynät lentelivät ja ärräpäitä pääsi suusta minkä kerkesi. Fysioterapiassa harjoittelu oli turhauttavaa ja kyllästyin heti, ellei minulle perusteltu tarkasti miksi mitäkin pitää tehdä. Olen aina ollut perfektionisti ja siksipä otti koville, kun harjoitteet eivät ottaneet onnistuakseen. Olisin mieluummin joko nukkunut tai höpötellyt maailmasta fysioterapeutin kanssa. Onnekseni minulla oli fysioterapeutti, joka pisti minut harjoittelemaan, eikä lannistunut vastaväitteistäni. 

Teini-iässä turhautumiseni kehoon sai vaarallisen muodon. Kehoahdistukseni kasvoi niin suureksi, että triggeröidyin muiden perusteettomista kommenteista. Olen aina ollut hoikka. Kommentti, jossa minua kuvattiin painavaksi, viilsi kuitenkin syvältä. Siitä alkoi tarpeeton laihdutus, joka johti lopulta syömishäiriöön. Tuo aika oli keholleni äärimmäisen rankkaa. Se vaurioitti myös mieltäni ja haavoitti minäkuvaani entistä enemmän. Syömisen kautta pystyin kuitenkin kontrolloimaan kehoani tilanteessa, jossa valtani oli muuten rajallista. Parantumisprosessi oli pitkä ja raskas. Asiaa ei helpottanut se, ettei syömishäiriöinen useinkaan tajua olevansa sairas. Teemaan liittyvät postaukset voit lukea tästä, tästä ja tästä.

Toisen ison kolauksen kehonkuvani koki silloin, kun minut leikattiin. Vuonna 2015 jouduin opettelemaan mm. kävelyn täysin uudestaan. Kaunistelematta sanottakoon, että prosessi oli yhtä helvettiä. Kuukausiin ei tuntunut tapahtuvan mitään. Ensimmäisinä viikkoina en saanut jalkaa edes himpun verran koukkuun tai suoraksi. Olin varma, etten enää koskaan siirtyisi jalkojeni kautta, saati sitten kävelisi tuettuna. Näin sieluni silmin, kuinka olisin koko loppuelämäni henkilönosturin varassa, kun alun perin minun piti joutua käyttämään sitä vain hyvin lyhyen aikaa. Omalla kohdallani se tarkoitti aivan liiallista suunnittelua, sillä henkilönosturia ei ole kovin helppo kuljettaa. Se, etteivät jalkani toimineet kuten ennen, nakersi myös pystyvyydentunnettani.

Vihasin kehoani ja soimasin sitä. Usein itkin itseni uneen. En ymmärtänyt, että kehoni yrittää parhaansa. Kun muutosta lopulta tapahtui, muuttui myös kehonkuvani. Hitaasti, edistysaskelien vanavedessä, aloin jälleen nähdä kehoni voimanlähteenä. 

Miten olen päässyt siihen pisteeseen, että olen ainakin joiden mielestä kehopositiivinen vaikuttaja? Hyvä kysymys. Osittain voin kiittää siitä ympärilläni olevia ihmisiä. Olen luonteeltani henkilö, johon muiden mielipiteet vaikuttavat hieman liikaa, hyvässä ja pahassa. Nykyään se on sentään huomattavasti vähäisempää kuin teininä. Tuntemattomien mielipiteet eivät minua hetkauta. Läheisillä sen sijaan on merkitystä hyvässä, mutta valitettavasti myös pahassa, jos joku heistä päätyisi syystä tai toisesta vähättelemään minua tai kehoani.

Huonojen suhteiden, tai ilman tilanteen purkua päättyneiden säätöjen jälkeen peilistä tuijotti etenkin nuorempana ihminen, jota en tunnistanut itsekseni. Olen aina ollut ujo ja epävarma, mutta noissa tilanteissa olin arka mytty, joka epäili itseään monelta kantilta. Jos kumppani(ehdokas) oli suhtautunut minuun tai kehooni jollain tasolla negatiivisesti, heijastui se siihen, mikä minua katsoi peilistä. Muiden sanojen ei pitäisi antaa määritellä itseä. Ne eivät vähennä arvoa. Silti monet antavat niille liikaa valtaa itsensä yli, vaikka vain me itse voimme määritellä arvomme. Viimeisen lauseen sisäistäminen edes jollain tasolla vei minulta kohtuuttomasti aikaa. 

Yksi suuri tekijä kehopositiivisuuden näkökannassani on ystäväni Aliisa (@glitteraave). Hän houkutteli minut paitsi leikittelemään tyylilläni, myös ensimmäisiä kertoja kameran eteen kunnolla, niin että nautin siitä. Kun näin hänen ottamansa kuvat, melkein itkin onnesta ja hämmennyksestä. Olinko tuo minä? Saman hämmennyksen hän saa aikaan yhä ottaessaan kameran esiin. Sittemmin olen rentoutunut myös muiden ihmisten kameroiden edessä. 

Keholle tulee muistaa olla armollinen, vaikka se on joskus hankalaa.
Kuva: Riikka Iivonen

Olen tutustunut mahtaviin ihmisiin. Nämä ihmiset ovat auttaneet minut näkemään parhaat puolet itsessäni niin henkisesti kuin kehollisestikin. Heidän ansiostaan olen oppinut arvostamaan itseäni enemmän.

Vuosien saatossa olen tajunnut, kuinka osasyy kipuiluuni itseni kanssa on ollut se, ettei media ole tarjonnut vammaisia kehoja kuvastossaan. Jokaisen pitäisi löytää itselleen jonkinnäköinen samaistumispinta. Se auttaa näkemään oman kehon kauneuden ja kelpaavuuden juuri sellaisena, kun se on. Aionkin osaltani olla muuttamassa mediakuvastoa. 

Yksi syy, miksi pidän nykyään kehostani enemmän kuin vuosia sitten, on se, että vuodesta 2013 lähtien olen ottanut säännöllisen epäsäännöllisesti mustetta ihooni. Kaikki eivät ehkä pidä tatuoinneistani, mikä on ok. Eiväthän ne heidän ihossaan ole. Vaikka kaikilla tatuoinneilla ei ehkä ole ottohetkellä ollut selkeää tarinaa, on se kehittynyt viimeistään vuosien saatossa. Tatuointini ovat osa minua. En ehkä hallitse kehoni toimintaa täysin, mutta minulla on valta päättää, miltä se näyttää. Samaan pystyn vaikuttamaan esim. tyyleillä leikitellen. 

Itsen hyväksyminen on kestänyt minulta kauan. Kuva ja look: Riikka Iivonen

Suhdettani kehopositiivisuuden ajatukseen on auttanut se, kun olen ymmärtänyt mitä sana oikeasti tarkoittaa. Se ei ole sitä, että omaa kehoa rakastaisi aina, tai se näyttäytyisi omissa silmissä virheettömänä. Kehopositiivisuus on sitä, että hyväksyy oman kehonsa ja myös sen viat, sekä ne päivät, jolloin keho ei miellytä omaa silmää. Kehopositiivisuus on sitä, että arvostaa sitä kehoa, jossa itsellä on hyvä olla ja hyväksyy toisten kehot sellaisina, kuin ne ovat.

Poikkeavalla tavalla toimivaa kehoa voi rakastaa. Taito tulee opetella ja pitää ymmärtää, että vaikka kaikki käskyt eivät menisikään perille, on keho silti kaunis ja arvokas.

Suhteeni kehooni on ollut monivaiheinen. Matka on ollut pitkä ja raskas. En aina rakasta sitä, miltä se näyttää. Suurimman osan ajasta kuitenkin pidän peilikuvastani. Tiedän parhaat puoleni. Toisinaan se, ettei kehoni toimi normaalin kehon tavoin turhauttaa. Tiedän sen kuitenkin yrittävän parhaansa. Se riittää. Minä riitän. 

Lue myös:
Oman tyylin toteuttamisesta
Voiko vammainen olla naisellinen?
Onko vammaisen suhde omaan kehoon erilainen kuin vammattoman?


Vastaa