Tämä on ikään kuin versio toivepostauksesta, jossa minua pyydettiin kertomaan opinnoistani medianomipuolella. Sitä en vielä tässä vaiheessa tahdo tehdä sen syvemmin, sillä koen olevani niin alussa taipaleellani, ettei minulla vielä ole kovinkaan paljon järkevää sanottavaa alalle haluavalle. Sen sijaan pohdin suhdettani käsikirjoittamiseen ja matkaa tähän pisteeseen.
Minun ei koskaan ollut tarkoitus opiskella käsikirjoittamista. Päädyin alalle sattumalta. Kauan ennen ko. alalle päätymistä olin jo esittänyt joillekin voimille toiveen, sekä asettanut itselleni tavoitteen, että tulisin tulevaisuudessa edes jossain määrin elättämään itseäni kirjoittamalla. Ajattelin kuitenkin tekeväni sen esimerkiksi lehtitekstien kautta, enkä edes miettinyt elokuva-alalle päätymistä. En tiennyt alasta tarpeeksi, enkä tietämättömyyteni vuoksi pitänyt elokuvaa tai televisiota tarpeeksi merkittävänä mediana itseni toteuttamiselle. Suhtauduin alaan hyvin naiivisti, vaikka vielä tuohon aikaan vietinkin paljon aikaa television edessä esimerkiksi elokuvia katsellen. Kirjoittamisella on minulle kaksi merkitystä, jotka ovat a) omien tunteiden ilmaisu b) toisen tunteisiin vaikuttaminen. En ajatellut saavani näitä tarpeita täytettyä käsikirjoittajana.
Oli vuosi 2014, kun kaikki muuttui. Olin juuri päässyt lukiosta. Hain yliopistoon opiskelemaan historiaa ja sosiaalipsykologiaa. Täysin eri aineita, kuin mihin seuraavina vuosina hain ja minne nyt lopulta päädyin. Ihan hyvä niin, joskin sosiaalipsykologia polttelisi hiukan takaraivossa edelleen. Hain kuitenkin varmuuden vuoksi opiskelemaan journalistiikkaa. Näin itseni tuolloin erittäin vahvasti osa-aikaisena toimittajana, mutta nimenomaan kirjoittavana toimittajana. Ajatus radiossa mikrofonin edessä heilumisesta kauhistutti, eikä sopinut minulle lainkaan. Jälleen huomaan, kuinka paljon ihmiset muuttuvat. Nyt nimittäin voisin varsin hyvin kokeilla siipiäni radiossa. Oikeastaan se kutkuttaa valtavasti. Tosin haluaisin aloittaa sen jonain vierailevana tähtösenä.
Kävi kuitenkin niin, että kaksi viikkoa ennen koulun alkua ilmoitettiin, ettei journalistiikan kansanopistolinja toteutuisi sinä vuonna. Minulta kysyttiin kuitenkin, haluaisinko ilmoittautua käsikirjoittajaopintoihin. Vastasin kyllä, sillä olin jo ilmoittanut Kelalle opintojeni alkavan. Niinpä päädyin puskista opiskelemaan jotain, jota olin siihen asti aina vältellyt. Aluksi pidin opintoja tylsänä, eivätkä ne tuntuneet siltä omalta jutulta. Kun olin kärvistellyt tarpeeksi, ymmärsin elokuvan mahdin. Ymmärsin, kuinka paljon ihmisten tunteisiin voikaan liikkuvaa kuvaa tuottamalla vaikuttaa. Sehän on ollut aina kirjoittamiseni ydin: Haluan vaikuttaa tunteisiin ja ajatuksiin. Haluan synnyttää niitä ja herättää keskustelua. Vuosi oli raskas, mutta se opetti minulle paljon. Se tutustutti minut ns. uuteen mediaan ja auttoi havainnoimaan sitä myös median kuluttajana.
Kesti vielä vuosia, ennen kuin aloin opiskella käsikirjoittamista tutkintoon johtavalla tavalla. Tein kansanopistovuoden (2014-2015) aikana yhden ison oman projektin. Olin käsikirjoittaja, ohjaaja, osittainen tuottaja ja vastasin roolijaosta. Sen jälkeen olin muutamassa Studio Korppikelan harrastelijaelokuvassa, joista uusimman pitäisi tulla ulos tänä vuonna, ellei korona pistä liikaa kapuloita rattaisiin kuvausten suhteen. Korppikelan “leivissä” olen tehnyt mm. Fandomelokuvaa ja Fandom Squadia, sekä nyt tuotantovaiheessa olevaa Pelielokuvaa. Toimin kaikissa elokuvissa osana käsikirjoitustiimiä. Squadissa tein myös alustavaa leikkausta. Vaikka kaikki nämä projektit antoivat minulle varteenotettavaa kokemusta nimenomaan kirjoittamisesta, ei se antanut todellista kuvaa projektin tekemisestä. Hoidin kulloisessakin projektissa omat tehtäväni, mutta sen jälkeen vetäydyin projekteissa taka-alalle, enkä tehnyt sen eteen mitään, ellei minulta erikseen pyydetty apua asiassa x. Sen seurauksena minulla ei ollut syntynyt oikeata hajuntynkääkään siitä, mitä elokuvan tekeminen oikeastaan on ja kuinka monta liikkuvaa osaa se sisältääkään.
Vuonna 2020 aloitin medianomin opinnot ammattikorkeakoulussa. En aivan pidä kouluni opetustavasta. Tuntuu, että meidät heitetään pää edellä hyisen kylmään veteen ja käsketään uida. Teoria tulee sitten joskus perässä, jos tulee. Ymmärrän, mitä sillä ehkä haetaan, mutta ajatus ei toimi käytännössä. Opiskelijana tarvitsisin teorian nimenomaan ennen veteen heittäytymistä. Suuntautumisvaihtoehto oli minulle selvä, eli luova sisällöntuotanto. AV-puolelle minulla ei riittäisi hienomotoriikka millään tasolla ja muutenkin se vähemmän tekninen puoli on enemmän oma juttuni. Se, että pääsin nykyiseen kouluun, tuli täysin puskista, enkä osannut suhtauta asiaan. Ajatus siitä, etten ko. vuonna ainakaan pääsisi sisään, oli juurtunut tuskaisesti päähäni. Koin ja koen edelleen olevani jumissa luovan ilmaisuni kanssa. Olin kuitenkin ennen koulun aloitusta kirjoittanut periaatteessa pelkästään asia– ja blogitekstejä viimeiset 2 vuotta, ellei Pelielokuvan käsikirjoitusta, tai oikeastaan sen osasta, lasketa.
Osasin periaatteessa käsikirjoituksen perusmuotoseikat, mutta mitään muuta en sitten hallinnutkaan. Siltä minusta vahvasti tuntui. Jos joku ajattelee elokuvan tekemisen olevan yksinkertaista ja helppoa, on hän väärässä. Minä olin aiempien projektieni pohjalta väärässä. Jos kuvittelin osaavani käsikirjoittaa… Se on mahdollista. Nyt olen kuitenkin auttamattoman ruosteessa. Kaiken lisäksi käsikirjoittajan homma ei lopu siihen, kun tekstille on näytetty vihreää valoa ja sitä aletaan työstää tuotteeksi. Tekstiä pitää hioa tuskassa viimeiseen asti. Käsikirjoituksen rustaaminen on pitkä ja monimutkainen prosessi. Eräs opettajani totesi: ”Prosessia täytyy rakastaa.” Olen eri mieltä. Prosessia voi myös vihata, kunhan sen tekee sellaisella palolla, joka ajaa eteenpäin.
Tulevaisuus näyttäytyy minulle avoimena. Uskon voivani vaikuttaa käsikirjoittamisella, luultavasti juurikin dokumentteihin painottuen. Tahdon, riskit tietäen, paneutua dokumentteihin, jotka käsittelevät tabuaiheita. Tiedostan kuitenkin kuinka hankalaa elokuva-alalla on itsensä elättää ja siksi hankinkin itselleni muuta osaamista rinnalle.
Suhtautumiseni käsikirjoittamiseen on ristiriitainen. Uskon voivani tulevaisuudessa vaikuttaa tätä kautta hyvinkin voimakkaasti ihmisten ajatuksiin ja tunteisiin, mikäli vain uskon itseeni ja löydän ympärilleni mahtavia tiimejä. Tällä hetkellä minun pitäisi vain oppia hyväksymään oma keskeneräisyyteni. Juuri nyt usko tulevaisuuteen on vähäinen tällä saralla. Se johtunee siitä, miten ylipäätään ahdistun kirjoittamiseen liittyvistä hommista tällä hetkellä. Näen kuitenkin tulevaisuudessa mahdollisuuksia.
Lue myös:
Feministisestä kirjoittamisesta ja kynäilyjen haasteista ylipäätään
Miksi vammaisuudesta kirjoittaminen on hankalaa?
Onko vamma vaikuttanut urapolkuuni?
