Olen tehnyt mielenterveysaktivismia blogiurani alusta lähtien. Vaikka olenkin avoin, silti tiettyjen postausten julkaisu pelottaa yllättävän paljon. Kasvoin kulttuuriin, jossa mielenterveysongelmista tai ongelmista ylipäätään ei puhuta. Matkani mt-aktivistiksi ei siis ole ollut mitenkään yksinkertainen. Kun olen puhunut omista mielenterveysongelmistani avoimesti, olen törmännyt tiettyihin ilmiöihin ja kysymyksiin, joihin en jaksaisi enää törmätä. Nämä kysymykset ovat täynnä stigmaista ajattelua ja käsityksiä siitä, mitä henkilö on tai millaista hänen elämänsä on. Aktivistille se on uuvuttavaa, ja esimerkiksi heille, jotka eivät ole hakeneet apua, tilanne voi olla erittäin haastava ja lopulta jopa estää hakemasta apua. Millaisiin asenteisiin olen törmännyt?
“Eikö sua hävetä?” Mikä minua pitäisi hävettää? Sekö, että mielenterveyteni on järkkynyt? Sekö, että koin vuosia sitten traumaattisen tapahtuman, jonka jälkiseurauksena sairastuin masennukseen? Koska ihminenhän voi itse vaikuttaa siihen, ettei hänen mielensä järky, niinkö? Senkö tulisi hävettää, että olen murtunut yhteiskunnan paineiden alla liittyen siihen, millainen minun tulisi olla? Senkö, että en jaksa byrokratian alla? Vai syömishäiriön kohdalla se, etten mahdu yhteiskunnan nuoruudessani esittämään muottiin siitä, millainen minun kehoni tulisi olla? Ahdas muotti aiheutti minussa ahdistusta, joka lopulta horjutti psyykettäni. Kaikki nämä ovat asioita, joille en itse voi mitään.
Vaikutusten ottaminen kuuluu ihmisyyteen. Se, että ympäristön tapahtumat vaikuttavat meihin kuuluu myös ihmisenä olemiseen. Se, että kokemamme muuttaa meitä tai horjuttaa henkistä tasapainoamme, ei tee meistä huonoa tai epäonnistunutta. Minua ei tosiaankaan hävetä se, että elämä on jättänyt minuun jälkensä. En toivoisi masennusta kenellekään, mutta se on myös antanut minulle näkemystä maailmaan ja ymmärrystä muita kohtaan.
Yhteiskuntamme mielenterveyspalvelut ovat retuperällä. Pitkäkestoista apua on haastava saada ja kynnys avun hakemiseen voi olla suuri. Kaikki eivät saa tarvitsemaansa apua. He, jotka saavat apua ajoissa, saattavat kohdata valtavasti negatiivisuutta. Tämä ei ainakaan auta tilannetta. Mielenterveytensä kanssa kamppailevat kaipaavat apua ja tukea. Minä voin puhua omista kokemuksistani ja havainnoistani. Jos voin omalta osaltani nostaa esiin mielenterveyspalveluiden ongelmakohtia, teen niin. Jos voin tarjota jollekin vertaistukea, olen onnellinen. Ei, minua ei hävetä. Puhun historiastani ylpeästi, vaikka se on ajoittain kaikkea muuta kuin kaunis, enkä toivoisi sitä kenellekään. Se, että olen käynyt läpi kaiken, mitä olen käynyt, on tehnyt minusta minut.
“Etkö sä pelkää sun työpaikkojen puolesta?” Tämä on kommentti, johon olen törmännyt useamman läheiseni kanssa keskustellessa. Ymmärrän toisaalta heidän huolensa. Mielenterveysongelmiin liittyy yhä tänäkin päivänä stigmaa. Kertominen voi syystäkin pelottaa. Uskon kuitenkin rehellisyyteen. Jos työpaikalla on avoin ja kannustava ilmapiiri, jossa yhteisön jäseniä tuetaan, on työskentely huomattavasti mukavampaa ja työpoissaolot saattaisivat vähentyä. Uskon, että työnantajakin arvostaa, jos hän tietää missä mennään. En sano, että työhaastattelussa pitäisi mennä ensimmäisenä paukauttamaan että “Heippa! Mulla on masennus.” Ei todellakaan. Kannustan kuitenkin siihen, että työnantajalle pyrkisi sanomaan suoraan, jos on sellainen tilanne, että vaikkapa masennus potkii päähän. Näin yhteisössä voidaan ohjata työpsykologin pariin. Vastaavasti työtaakkaa voidaan hetkellisesti pienentää. Se, että työtaakkaa vähennetään hetkellisesti, ennaltaehkäisee tai vähentää työpoissaoloja. Tämän olen huomannut jo läheisistäni.
Vastaavasti, pelkäänkö tulevien työpaikkojeni puolesta, koska olen kirjoittanut tilanteistani avoimesti someen? En. Luultavasti, jos jotain, saan arvostusta suorasukaisuudestani ja rehellisyydestä. Kenties se nähdään mahdollisuutena. Lisäksi se, että olen menneisyydessäni kokenut jotain, ei tarkoita että tilanne olisi nyt samanlainen.
“Et sä näytä masentuneelta (tai lisää tähän mikä tahansa mielen sairaus).” Aivan kuten ei ole yhtä tapaa “näyttää vammaiselta”, ei ole yhtä tapaa elää horjuneen mielen kanssa. Erilaiset sairaudet oirehtivat eri tavoin. Eri ihmiset näyttävät ja kokevat asiat eri tavoin. Emme voi henkilön ulkoisesta habituksesta tietää, mitä hän käy läpi. Lisäksi esimerkiksi masennus voi oireilla kausittain. Lause kuitenkin vähättelee henkilön kokemusta. Mielenterveydestä puhuminen on aina raskasta ja haastavaa, vaikka sen tekisi kuinka mielellään ja ymmärtäisi oman puheenvuoronsa tärkeyden. Siksi meidän tulisi kuunnella joka ikistä tarinaa tarkasti.
“Sä olet aktivisti, sun pitäis ottaa kantaa tähän.” Usein aktivisteilla on paineita ottaa kantaa asioihin, jotka koskettavat hänen yleisesti käsittelemiään teemoja. Paine voi tulla myös ulkopuolelta, esimerkiksi seuraajien oletuksista, joiden mukaan jostain asiasta pitäisi olla sanottavaa. Sinänsä hyvä ajatus, mutta aktivismi, sisältöjen suunnittelu ja konkreettinen tekeminen vievät valtavasti aikaa. Etenkin jos kyseessä on hiukankin henkilökohtaisempi aihe. Joskus elämäntilanne on vain sellainen, ettei yksinkertaisesti kykene tekemään niin, vaikka tahtoisi. Itse teen hommat mieluummin kunnolla kuin puolivillaisesti, joten jos en ehdi ottaa kunnolla kantaa, puhun mieluummin jakamalla muiden sisältöjä. Se ei tarkoita, etteikö jokin asia olisi minulle tärkeä.
Kehopositiivisia aktivisteja kritisoidaan, haukutaan ja vähätellään. Kehosuhde vaikuttaa mielen hyvinvointiin, joten käsittelen sitäkin tässä. Kehosuhteemme on herkkä ja jatkuvassa muutoksessa, niin hyvässä kuin pahassa. Jokainen keho on erilainen. Siitä huolimatta yhteiskunnan käsitys kauneudesta on hyvin kapea, ainakin valtamedian mukaan, vaikka kuvastoa on yritetty monipuolistaa. Ei siis yhtään ihme, että moni on kriisissä kehonsa kanssa. Siksi kehopositiivisuusaktivismia tarvitaan. Meidän täytyy oppia lempeyttä ja armollisuutta muita kohtaan, mutta ennen kaikkea itseämme kohtaan. Kehopositiiviset aktivistit ovat ymmärtäneet tämän ja julkaisevat rohkeita kannanottoja erilaisissa sosiaalisissa medioissa. Työstä saa kiitosta, mutta myös negatiivista palautetta. Erilaiset kehot mediassa herättävät voimakkaita tunteita. Jos henkilö on isompikokoinen, saatetaan häntä moittia lihavuuden ihannoinnista. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, vaan siitä, että oppisimme näkemään kauneutta jokaisessa kehossa. Vähättely ja haukkuminen ovat suunnattoman uuvuttavia ja saattavat vaikuttaa merkittävästi hyvinvointiin. Myös luvattomalla seksualisoinnilla on merkittäviä negatiivisia vaikutuksia henkilön hyvinvointiin ja jaksamiseen. Pahimmillaan (luvaton) seksualisointi tai kommentointi voi laukaista trauman. Kenenkään ei pitäisi joutua kuuntelemaan näitä asioita. Verkossa tapahtuvaan häirintään tulee puuttua ja sitä kohtaavien ihmisten saada tarvitsemaansa apua.
Mielenterveydestä puhuminen on haasteellista yhteiskunnan oletusten vuoksi. Se on kuitenkin äärimmäisen tärkeää vaikka aktivisteja vastassa saattaa olla negatiivisten palautteiden vyöry. Mielenterveydestä tulisi puhua avoimesti ja kuunnella jokaista tarinaa.
Lue myös:
Sinulle, joka et ymmärrä mielen sairauksia
Älä sano näin masentuneelle!
Mielen sairauksiin liitetystä stigmasta
