Vaikka puhumme tasa-arvoisesta yhteiskunnasta, on yhteiskuntamme todellisuudessa kaukana tasa-arvoisesta. Naisiin tai naisiksi oletettuihin liittyy paljon oletuksia ja kielenkäytössämme on ilmauksia, jotka osoittavat naisellisina pidettyjen piirteiden olevan jotenkin ei-toivottuja. Otin naiseuteen liittyviin ominaisuuksiin ja asenteisiin, sekä niiden myrkyllisyyteen kantaa yleisellä tasolla postauksessani Naiseuden ihanat ja ärsyttävät asiat. Nyt on aika kääntää katse siihen, millaisia haasteita vammainen nainen voi kohdata.
Yhteiskunnassamme on edelleen kapea kauneuskäsitys: Ajatus siitä, millainen on hyvä, kaunis, tai jopa haluttava keho. Toimintarajoitteita omaava kroppa ei välttämättä mene tähän muottiin yhden tai useamman aspektin saralla. Itse esimerkiksi olen varsin tietoinen hiukan sinertävistä jaloistani, jotka ovat toisinaan kääntyneet sisäkiertoon. En ole koskaan kokenut omaavaani perinteisiin, kapeisiin kauneusihanteisiin mahtuvaa kehoa. Kehopositiivisuuteen kannattavat ajattelijatkin ovat aiemmin painottaneet sitä, ettei ole väliä, miltä keho näyttää, kunhan sen kantajalla on hyvä olla ja kunhan se toimii. Yllätys yllätys, vammainen keho ei toimi kuten vammattoman. Toimintaa korostava ajattelu onkin omiaan luomaan kriisin jos toisenkin. Vaikka kehopositiivisuusajattelussa on menty toimivuudesta enemmän hyvän olon korostamiseen ja kauneusihanteita on pyritty rikkomaan, kestää aikansa, ennen kuin moninaisemmat mallit kauneudesta juurtuvat ihmisten mieliin. Vaikka vammaisten ottaminen esimerkiksi muotimainoksiin on hieno edistysaskel, ei se vielä ole normi. Mainoksessa esiintyvä vammainen voikin helposti tuntua, hienoudestaan huolimatta, kiintiövammaiselta. Sitä paitsi, vaikka medialla on iso vaikutus siihen, miten näemme asiat, vaikuttaa meihin myös esimerkiksi kasvatuksesta omimamme suhtautumiset. Niitä vasta onkin hankala muuttaa. Asiaa ei auta se, jos vammaisen omassa lähipiirissä ei ole osattu suhtautua erilaisuuteen. Kuinka voisimme oppia rakastamaan kehoamme, jos olemme kuulleet itsestämme pelkkää vähättelyä?
Entä jos meiltä on evätty vaikkapa oikeus tyylin ilmaisuun vedoten mahdolliseen pukemisessa auttamisen haasteellisuuteen? Entäpä, jos vammainen tarvitsisi apua, mutta auttava henkilö kieltäytyy sen vuoksi, ettei katso vaatetta soveliaaksi? Monelle tyyli on itseilmaisun ja sukupuolen kulmakivi tavalla tai toisella, mutta se ei ole vammaiselle aina mutkatonta. Avuntarpeen ohella ja siihen liittyen, haastavana tekijänä omalle tyylin ilmaisulle voi yksinkertaisesti olla aika. Jos vammainen henkilö tarvitsee apua ehostautumiseen, voi hän joutua tinkimään siitä. Osalle meistä kun myönnetään apu vain välttämättömiin menoihin, eikä sitä, että henkilö voisi näyttää itseltään ja olla tyytyväinen katsoessaan peiliin, lasketa välttämättömyydeksi. Se on joidenkin päättäjien mielestä olevinaan luksusta, johon kaikilla ei ole varaa. Kenenkään ei tule laittautua esimerkiksi toisen ihmisen vuoksi. Monelle ehostautuminen kuitenkin antaa itsevarmuutta: Eikö sen silloin tulisi olla jokaisen oikeus? Ongelmat eivät suinkaan lopu siihen. Mikäli ihminen kokee ehostautumisen omaksi jutukseen, mutta tarvitsee siihen apua, tulee hänen vielä löytää sellainen tyyppi, jonka kanssa ollaan yhteisymmärryksessä siitä, mitä oman tyylin toteuttaminen esim. meikaten on. Tiedän omasta, ja ystäväpiirin kokemuksesta, ettei se tosiaankaan ole aina helppoa. Näppäryyteni riittää itsenäisesti maailman yksinkertaisimman meikin tekoon. Jos haluan oikeasti näyttävää, mitä usein tahdon sillä se olen minä, tarvitsen siihen apukäsiä. Aina ei mene ihan putkeen, kun toiselle yrittää selittää, mitä naamaltaan toivoo.
Vaikka olisi aikaa, ei välttämättä ole mahdollisuuksia. Apuvälineitä käyttävät eivät voi käyttää ihan mitä tahansa vaatteita, sillä pitkät helmat saattavat takertua renkaisiin. Kaikki vaatteet eivät myöskään istu. Useat pyörätuolin käyttäjille erikseen suunnitellut vaatteet puolestaan ovat yleensä joko mitäänsanomattomia tai telttamaisia. Tyylillistä vaihtelua on vain vähän. Todellisuudessa meistä vammaisista löytyisi varmasti monenlaisen tyylin edustajia, joten olisi suunnattoman tärkeää pyrkiä tulevaisuudessa huomioimaan tämä moninaisuus. Vammaisista löytyy monia suunnittelusta kiinnostuneita henkilöitä, heitä voisi hyvin hyödyntää tässä. Tämä tyylivaihtoehtojen niukkuus voi toisaalta kuvastaa ehkä omalla tavallaan sitä, miten ajatellaan, että vammaisen tulisi näyttää joltain tietyltä. Ajatus on naurettava. Olemme jokainen yksilöitä, eikä kaikki vammaisuus edes näy päällepäin. Lue: “Et sä näytä vammaiselta!”
Vuosikausia vammaisia yritettiin kasvattaa ns. puutarhatontuiksi, siis henkilöiksi vailla seksuaalisuutta, sukupuolta ja tietyllä tapaa myös ikää. Käytännössä tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että vammainen voitiin skipata seksuaalikasvatuksessa täysin, vaikka oikeus tietoon on jokaisen perusoikeus. Seksuaalisuus on osa meistä kehdosta hautaan ja jokaisella tulisi olla oikeus toteuttaa sitä turvallisesti. Sen sijaan moni meistä miettii “kuuluuko seksuaalisuus minulle?”. Seksuaalikasvatuksesta huolimatta kamppailin nuorena tuon kysymyksen kanssa, sillä meillä oli niin kapea kuvasto halutuista kehoista. Vastaavasti myös keskustelu seksistä oli huomattavasti kapeampaa kuin nyt, joten koin, ettei se voi kuulua minulle. Jos seksuaalikasvatus evätään, evätään myös yksi osa naiseutta. Kaikki eivät toki koe seksuaalisuuden toteuttamista osaksi naiseuttaan, mutta monelle sensuellius voi olla osa naiseutta. Ihmisten kummalliset kysymykset liittyen seksuaalisuuden toteuttamiseen erilaisessa kehossa voivat kuitenkin syödä ajatusta omasta seksuaalisuudesta voimavarana. Vammaista naista ei välttämättä nähdä seksuaalisesti haluttavana, mutta hänet voidaan nähdä seksuaalisen uteliaisuuden kohteena, pahimmilaan jonain, jota tahdotaan vain kokeilla. Tämä jos mikä tuntuu loukkaukselta omaa naiseutta, minä- ja kehonkuvaa kohtaan. Kun puhtaan vammaisesta naisesta, on tärkeää muistaa, ettei vammainen välttämättä ole cis-hetero. Kuka tahansa voi olla sateenkaareva, eikä se näy päällepäin. Lue myös: Miten seksuaalikasvatus lisää turvallisuutta?
Monelta naiselta kysellään lapsihaaveista ja siitä, koska perheenlisäystä on tulossa. Kysely on tunteetonta ja siitä tulisi luopua, sillä emme koskaan tiedä, mitä henkilön elämässä tapahtuu. Osa ihmisistä ei tahdo lapsilla. Osa ihmisistä kuitenkin elää tahattoman lapsettomuuden kanssa, jolloin tuollaiset kysymykset voivat osua todella arkaan paikkaan. Vammaiselta naiselta noita asioita kysellään vain harvoin. Päinvastoin – mahdollisiin perhehaaveisiin saatetaan suhtautua kummeksuen ja vähättelevästi. Vammaista saatetaan jopa kannustaa aborttiin, vaikka lapsi olisi toivottu, harkittu ja pitkään yritetty. “Eihän vammainen nyt muksun kanssa pärjäisi.” Miksei pärjäisi? Vammattomatkin kaipaavat ympärilleen tukiverkkoa. Miksi vammainen olisi poikkeus? Sitä paitsi, onhan hänellä muutenkin apunaan henkilökohtainen avustaja. Miksi lapsenhoito olisi poikkeus? On kuitenkin otettava huomioon, ettei avustajan tehtävä ole kasvattaa lasta, vaan ainoastaan toimia vanhempien ohjeiden mukaan tilanteissa, joissa vammainen henkilö kaipaa apua. Monelle naiselle äitiys voi olla tärkeä identiteetin osanen. Jokaisella onkin oikeus perheeseen. Jokaista perheestä haaveilevalla on myös oikeus saada asiantuntevaa, asianmukaista ja sensitiivistä palvelua ja tukea. (Disclaimer: Henkilö voi olla äiti, vaikkei olisikaan nainen. )
Naisena oleminen ei asenteellisessa yhteiskunnassa ei ole koskaan helppoa.Jatkuva pystyvyyden, osaamisen, ynnä muun, todistelu väsyttää. Nainen on nainen, oli hänellä vammaa tai ei, tai oli hänen muu taustansa mikä tahansa. Vammainen nainen kuitenkin kohtaa yhteiskunnassa aivan omanlaisia haasteitaan. Haasteita, joita kuitenkin voisimme vähentää asennekasvatuksella ja yleisellä tiedon lisäämisellä.
Lue myös:
Mitä on kauneus ja miksi ihanteet voivat olla haitallisia?
Mietteitä kehosuhteestani
