Usein ajatellaan, että alkoholismi on vain tiettyä ihmisryhmää uhkaava sairaus. Alkoholistin luulee tunnistavansa päältäpäin, kaukaa. Karu fakta on kuitenkin se, että viinapiru voi vaania meistä aivan jokaista. Läheisimmätkin ihmiset saattavat huomata sairauden vasta kun on aivan liian myöhäistä, sillä osa tämän demonin kanssa tekemisiin joutuneista ihmisistä on äärimmäisen hyviä piilottelemaan sitä, kuinka syvällä sairauden ikeessä ovat.
Ulospäin kaikki saattaa vaikuttaa siltä, että ilta nyt vaan karkasi käsistä. Kenties kyseisen henkilön juomista ei nähdä ollenkaan, jos piilopullolla käydään aina salassa. Tällöin varoitusmerkit voivat olla ilmassa muuttuneen käytöksen kautta.
Vammaisten alkoholismi on asia, josta ei juurikaan puhuta, vaikka ilmiö on vakava. Vammaisten alkoholinkäyttöä tunnutaan pitävän jotenkin kummallisena, niin ehkä sellaista asiaa kuin ongelmakäyttäminen ei edustamani väestöryhmän kohdalla edes tunneta, tai ainakin siltä joskus tuntuu.
Olen kuullut useampaan otteeseen puolitutuilta kommentin: ”Eihän toi Pinja edes juo”. En ymmärrä mistä luulo johtuu. En viihdy yleisillä ryyppyjuhlilla ja jos pitää valita, otan ylimääräiset kalorini ruoasta kuin juomasta. Mutta tarkoittaako se, etten koskaan viihtyisi rommikola kädessä aurinkoisella terassilla tai eksyisi ystävien kanssa baariin tanssimaan ja ottaisi samalla muutaman? Ei. En tiedä, johtuuko olettamus juomattomuudestani perusluonteestani vai vammasta.
Monet meistä vammaisista juovat, yleensä kohtuudella. Koen kuitenkin, että tietyllä tapaa me vammaiset olemme ehkä valtaväestöä voimakkaammin riskiryhmässä. Kaikki meistä eivät ole sinut rajoitteidensa kansa, jolloin todellisuutta ja esimerkiksi oman toimintakyvyn mahdollista heikkenemistä on helppo paeta viinan turruttamaan utuiseen tilaan. Mikään kun ei ole kamalampaa kuin huomata, ettei pystykään tekemään jotain arkista asiaa samalla tavoin kuin ennen. Muutos saattaa tapahtua lyhyessä ajassa.
Alkoholi vie kipua turruttaessaan hermostoa. Kerran eräs terveydenhuollon ammattilainen sanoi minulle, kun valitin kipuja ja jumista kehoa: ”Ota lasi viiniä silloin tällöin, jos on oikein kovat kivut”. En tarttunut neuvoon, sillä koen, että mahdollisiin ongelmiin tulisi löytyä pysyvämpiä ratkaisuja kuin hermoston hetkellinen turtuminen ylimääräisten aineiden myötä.
Se, että meidän vammaisten ei ajatella kuluttavan alkoholia siinä missä vammattomien, on mielestäni pieni riski. Alkoholinkäyttöämme ei välttämättä osata tarkkailla, jolloin saatetaan helpommin päästää mopo karkaamaan käsistä, kun kukaan ulkopuolinen ei toppuuttele paheksu, tai kysy että onhan kaikki kunnossa. Tai sitten ajatellaan, että onhan se ihan ok, jos toista koko ajan sattuu, että silloin tällöin välillä juo. Tässä käyttäytymisessä ja ajattelutavassa on riskinsä.
Jokaisen ihmisen, joka käyttää alkoholia jonkin asian hoitokeinona, tulisi tarkkailla omaa toimintaansa ja rajojaan ennen kuin on liian myöhäistä. Ennen kuin kyseinen sairaus on ottanut meistä vallan. Mikäli alkoholia käyttää kivunlievitykseen on huomioitava se, että parempia keinoja on aina. Alkoholi ei myöskään poista esimerkiksi toimintarajoitteita, ei edes hetkeksi. Pidemmällä se huonontaa toimintakykyä.
Olen nähnyt monen tutun lipuvan hiljaa pois viinapirun ottaessa heistä vallan.
Mitä tulee vammaisten alkoholiongelmiin, vammaisjärjestöjen tulisi ottaa vahvempi rooli ja kerätä aiempaa voimakkaammin tietoa esimerkiksi erilaisia esteettömistä päihdekuntoutustiloista. Jokaisen meistä tulisi tarkkailla itseään ja lähipiiriään tarkemmin.
Kuva ja meikki: Aliisa Talonen
Kynäniekan salaiset mietteet 