Meidän suomalaisten tulisi liikkua enemmän, mutta kovin usein tunnumme jämähtävän sohvan nurkkaan. Sieltä on helppo valittaa, että omaa lajia ei ole löytynyt. Ei ole seuraa, joka lähtisi huhkimaan. Voidaan valittaa, ettei pysty tekemään sitä tai tätä, kun on tämä ja tämä rajoite. Tekosyitä kaikki.
Kaikki, jotka tuntevat minua vähääkään, tietävät, että olen himoliikkuja. ”Mutta Pinja, sun papereissahan lukee, että sulla on vaikea liikuntavamma, joten miten sä teet sen?” Vamma ei ole este, ei edes hidaste, jos asennoituu oikein. Valitettavan moni vammainen tuntuu antavan itsellensä luvan jäädä kotiin makaamaan, kun ei pysty harrastamaan juuri niin kuin terve. Itse en ole koskaan sortunut tuohon negatiiviseen ajatusmalliin ja monet ovatkin sanoneet, että minun pitäisi näyttää esimerkkiä muille. Tavallaan se on imartelevaa, mutta luo myös paineita. Silloin tulee tunne, että pitäisi olla jatkuvasti suorittamassa. Himoliikkujallakin on niitä laiskoja päiviä.
Liikunnasta on useita terveyshyötyjä, kuten tiedämme. Paino pysyy kurissa, unenlaatu paranee, samoin mieliala. Joukkuelajeissa tutustuu uusiin ihmisiin ja elämänpiiri laajenee. Hyvä suoritus luo onnistumisenkokemuksia. ”Joojoo, tämä tiedetään, mikä sun pointti oli?”
Fysioterapeuttiopiskelija haastoi minut pohtimaan, mitä liikunta tekee vammaiselle. Spastisuus, eli lihasjänteys helpottaa etenkin ratsastaessa. Tunnin hevostelun jälkeen yleensä tönköt jalkani ovat makaronia ja vaikutukset jatkuvat seuraaviin päiviin. Useat lajit parantavat vartalonhallintaa ja voimatasoja, joista molemmat helpottavat siirtymisiä ja itsenäisempää elämää. Liikunta opettaa omasta kehosta asioita, joita ei ole aiemmin tajunnut. Joukkuelajit tarjoavat mahdollisuuden vertaistukeen.
Mielestäni jokaisen tulisi antaa liikunnalle mahdollisuus. Lajien kirjo on valtava, eli nirsoimmallekin löytyy varmasti jotain. Vammat tai rajoitteet eivät ole enää tänä päivänä mikään tekosyy sille, ettei voisi viedä itseään äärirajoille ja saada hikeä pintaan, sillä erityisryhmiä on paljon. Nämä erityisliikuntaryhmät mahdollistavat sen, että kunnianhimoisimmat meistä pääsevät kisaamaan jopa kansainvälisesti.
Ihan hyvä teksti, mutta olen välillä harmissani siitä, miten vaikeaa on löytää kaveria säännölliseen uintiin.Toki menen uimaan yksinkin, mut se ois kivempaa kaverin kanssa. Vammattomat kaverit on kiireisiä, vammaisilla vaikuttaa kiireen lisäksi se, onko avustajatunteja vai ei. Jos avustaja sairastuu, on vaikee löytää sijaista. Kelkkalasketteluun tarvin aina ohjaajan.
Kaikki noi on varsin varteenotettavia ongelmia, tiedän sen. Ilman seuraa urheilu voi olla (ja onkin) ajoittain erittäin tylsää. Avustajatuntien haku puolestaan on yksi vitsaus, kun kaikki pitäisi olla suunnattoman tarkkaan perusteltu, eikä siltikään välttämättä mene läpi. Yleensä kaikkiin ongelmiin on kuitenkin joku ratkaisu, jos asennoituu oikein ja vaikka ei alkuperäinen suunnitelma toteutuisikaan, voi aina kehitellä jotain muuta. ^^