Kaikkien pitäisi työskennellä avustajina kerran elämässään – vai pitäisikö?

Avustajan työ on loistava tapa oppia erilaisuudesta: Se avaa silmiä erilaisille avuntarpeille ja toimintatavoille, mutta näyttää samalla, että haasteista huolimatta meidän vammaisten elämä on aika tavallista, ja siinä on samanlaisia ongelmia kuin kenellä tahansa. Töihin on helppo päästä, sillä koulutusta ei useinkaan vaadita, ellei ole joitain hoidollisia tarpeita. Jos jokainen työskentelisi avustajana hetken aikaa, erilaisuutta ei enää karsastettaisi. Maailmasta tulisi kertaheitolla tasa-arvoinen ja ongelmat asian suhteen ratkeaisivat. Yksinkertaista eikö totta? Olisikin.

Avustajan työ vaatii mielekkäältä tuntuakseen tietynlaista luonnetta. Täytyy olla joustava ja ymmärtää, että työpäivän sisältö saattaa aikataulun puitteissa muuttua lyhyellä aikataululla täysin. Pitää osata lukea tilanteita ja hahmottaa, milloin on hyvä vetäytyä taka-alalle tai osoittaa oma-aloitteisuutta jonkin tehtävän suorittamiseen. Luotettavuus on ehdoton vaatimus, sillä monen meidän elämä on jollain tasolla riippuvainen auttavista käsistä. Vaitiolovelvollisuus kuuluu avustajalta vaadittuihin asioihin. Toisinaan avustajalla täytyy olla kohtalaisen hyvä kunto, eikä hänellä saisi olla ongelmia esimerkiksi selän kanssa.  Avustajan tulee osata antaa aikaa tehdä itse.

Kaikille työ ei siis sovi. Toisinaan haastatteluun ilmestyy mitä kummallisempia persoonia, jotka kertovat pitävänsä mielellään vammaiselle seuraa. Joskus hämmentävä kohtaaminen saattaa tapahtua enkeliyksisarvishoitajan kanssa, joka kertoo kuinka voi jollain öljyllä tai loitsulla parantaa vammaisen. Kas! Tästä parannuskeinosta täytyykin heti kertoa vammapiireissä! Olemme pelastuneet!

Joskus käy niin, että palkkaat hyvältä vaikuttavan henkilön töihin, mutta heti, tai viimeistään koeajan päätyttyä, ilmenee ongelmia. Kännykkää räplätään silloin kun olisi tehtävää. Annettuja ohjeita sovelletaan tai niistä valitetaan, sillä ajatellaan, että tiedetään itse paremmin.

Henkilö, joka käyttäytyy näin ei todennäköisesti tarkoituksella astu työnantajan varpaille tai ole ”ilkeä.” Hän ei mitä luultavammin ole sisältänyt rooliaan työsuhteessa. Joillekin on hankala suhtautua avustajan työhön oikeana työnä siksi, että siinä päästään niin lähelle toista ihmistä. Roolin sisäistämättömyys on suurin syy, miksi ongelmia ilmenee.

Toisaalta on tiettyjä ihmisryhmiä, joille avustajan työ olisi mielestäni välttämätöntä. ”Jokaisen fyssarin pitäisi kokeilla avustamista joskus”, pohti eräs fysioterapeutiksi opiskeleva avustajani kerran auttaessaan minua salilla. Allekirjoitan väitteen täysin ja laajentaisin väitteen koskemaan kaikkia kuntoutuksen sekä sosiaali– ja terveydenhuollon ammattilaisiksi opiskeleviin. Käytännössä oppii huomattavasti paremmin kuin pelkkiä kirjoja tuijottamalla. Ehkä tällä tavalla fysioterapeutit oppisivat entistä enemmän ajattelemaan kuinka asiaa x voisi harjoitella tehokkaammin arjessa. Ehkä myös sosiaalityöntekijäksi opiskeleva oppisi mahdollisuuksien mukaan ajattelemaan vammaisia massan sijaan yksilöinä, joilla on erilaiset tarpeet.

Ihmisellä on luontainen halu auttaa kanssaihmistään. Kovin usein käy niin, ettei uskalleta sanallistaa omaa tarvettaan apuun tai sen tarjoamista jännitetään. Keskustelin auttamisen kulttuurista ystäväni kanssa ja hän heitti pointin, että jos kaikilla työhön soveltuvilla olisi kokemusta avustajan töistä, se luultavasti normalisoisi auttamista. Näin ihmiset, emme vain me vammaiset, ehkä oppisimme, että avunpyytäminen ja sen antaminen ovat ihan tavallisia asioita, ei jotain semmoista, mitä pitäisi arkailla.