Minusta on kerta kaikkiaan kamala mennä sellaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, joissa on useampi minulle tuntematon ihminen. Asioiden hoitaminen puhelimitse on pahin painajaiseni. Kyllä, siitäkin huolimatta, että soitan puheluita työkseni. Siinä minulla on selkeä rooli, jonka taakse suojautua. Vammaisena joudun toisinaan mitä kummallisimpiin tilanteisiin. Ehkä sosiaalinen ahdistukseni johtuu juuri niistä? Jaan muutaman tilanteen teidän kanssanne:
Ihmisten hätä vammaisen selviämisestä: Tätä tapahtuu etenkin bussimatkoilla usein. Jos liikun sähkärillä, saatan matkustaa osan matkoista yksin. Tällöin avustaja laskee rampin ja minä painan nappia oikealla pysäkillä, jolloin kuski tulee (ainakin toivottavasti) auttamaan minut pois oikealla pysäkillä. Usein, kun avustaja sanoo minulle heipat, iskee kuskille hätä. Hän kysyy avustajalta lähes paniikinomaisesti, että missä minä tahdon jäädä, pärjäänhän minä ja osaanhan painaa nappia oikeassa kohdassa. Vastaan kuskin kysymyksiin tyynen rauhallisesti ja avustaja jatkaa matkaansa. Kuski alkaa huutelemaan avustajan selälle. Lopuksi hän tulee osoittamaan minulle sinistä stop-nappia ja sanomaan turhan kovaa, että minun tulee painaa siitä. Kun tämä toistuu illasta toiseen, on allekirjoittaneen hankala pitää asiakaspalvelusta tuttua hymyä yllä.
Sitä alkaa helposti tuntea olonsa näkymättömäksi kun joku ei vaivaudu edes kuuntelemaan mitä hänelle sanoo.
Ylitse puhuminen: Oli kyse sitten kaupan kassajonosta, lääkäristä tai taksikuskista, saatetaan kohtaamisen kannalta olennaiset asiat kysyä suoraan avustajalta. Vammainenhan siinä on se asiakas, ei avustaja. Ymmärrän tämän jollain tasolla tilanteessa, jossa ei voi olla varma, miten asiakas kykenee kommunikoimaan. Mutta miksi ihmeessä asiakaspalvelijat puhuvat avustajalle, kun ovat juuri kuulleet minun selittävän jostakin jollekin suu vaahdossa?
Kaikkein törkeimmin tämä näkyy lääkärissä. Liian usein näkee, että lääkäri tahtoisi keskustella asioista avustajan kanssa. Avustajan, joka on paikalla auttaakseen mahdollisissa siirtymisissä. Millä perusteella terveydenhuollon ammattilainen olettaa avustajan tietävän työnantajansa sairaskertomuksen paremmin kuin asianomainen itse?
Oletus, että tuntemattomilla on oikeus tietää vammasta ja vammaisuudesta kaikki: Työssäni puhelinvarainhankkijana saatan toisinaan mainita puheessani, että kuulun itsekin ryhmään, jonka asialla soitan. Jostain kumman syystä tämä antaa (mahdollisille) asiakkaille kuvan siitä, että he voivat kysellä ties mitä elämästäni ja pärjäämisestäni. Yleensä vastaan kysymyksiin mielelläni, joskin ympäripyöreästi. Toisinaan ne kuitenkin häiritsevät.
Kysymyksia voi tulla vastaan missä tahansa muussakin yhteydessä, jossa vamma nousee esille. Omalla kohdallani pahin on tämä blogi. Kerron avoimesti erilaisissa sosiaalisissa medioissa, että pidän tällaista ja linkkaan sen mielelläni pyydettäessä. Saanhan sillä lukijoita ja mahdollisesti avattua ihmisten silmiä.
Vaikka käytänkin itseäni esimerkkinä teksteissä ja ammennan inspiraatiota todellisuudestani, ei blogin kuulu keskittyä minuun tai elämääni. Tahdon säilyttää yksityisyyteni (ja etenkin muiden ihmisten yksityisyyden) valitsemalla itse mitä tuon julkisuuteen. Osa tuntemattomista ihmisistä katsoo asiakseen lähettää minulle viestiä ja kysyä jokseenkin yksityiskohtaisia uteluita jostakin julkaisussa mainitsemastani asiasta, kuten ihmissuhteistani. Näihin uteluihin en suostu vastaamaan, sillä ihmissuhteeni ovat oma asiani.
Eräs kohtaamiseni noin vuosi sitten Onnibussissa olleen matkustajan kanssa yhdistää hienosti kohtaamistani ongelmista sekä ylitse puhumisen, että vammaisen yksityisyyden katoamisen. Istuin kuulokkeet korvissa omiin maailmoihini uppoutuneena, kun yhtäkkiä kuulin avustajalleni puhuttavan. Kuulin, kuinka minulle vieras nainen totesi avustajalleni, kuinka hienoa on, että opiskelen.
En ollut uskoa korviani. Tietääkseen moisen seikan naisen on täytynyt tuijottaa ruutuani huomatakseen minun kirjottavan esseetä. Kuka tekee niin? Entä jos olisin kirjoittanut eroottista novellia tai käynyt arkaluontoista viestinvaihtoa? Olin ymmälläni. Eikä siinä kaikki. Tuntematon ryhtyi kyselemään opiskelustani enemmän avustajaltani, joka ei tietenkään vastannut. Kummasti tuo vieras nainen vaikeni, kun totesin hänelle aurinkoisesti hymyillen, että kysymykset voi osoittaa suoraan minulle.
1 vastaus artikkeliin “Kummallisia kohtaamisia”