Vammaisuus, yhteiskunta

Asumispalvelut eivät saa tehdä voittoa ihmisarvon kustannuksella

Kirjoitin viime keväänä, eduskunnan hylätessä Ei myytävänä – aloitteen, siitä, kuinka elämällämme tuntuu olevan hintalappu. Kuinka suurimmassa osassa  asumispalvelun paikoista tunnutaan tekevän kaikki kiireellä, voittoa ajatellen. Kuinka asukas voi joutua pahimmassa tapauksessa odottamaan apua ihan perusarjen askareissakin sellaiset kaksi tuntia. Vessaankaan ei pääse silloin, kuin pitäisi. Postauksessani pohdin sitä, onko tällainen ihmisarvoista elämää. Käy lukemassa alkuperäinen postaus tästä.

Omasta asumispalveluajastani alkaa olla jo sen verran kauan aikaa, etteivät negatiiviset muistot ole enää aukinaisia haavoja. Aika ei todellakaan kultaa muistoja tässä tapauksessa. Sen verran kamala tuo toinen ja viimeinen asumiskokemukseni  eräässä asumispalvelua tuottavassa yrityksessä oli. Ensimmäisestä firmasta sen sijaan pidin.  Vaikka tiedostin, että asukkaiden ääntä kunnioittavia tuetun asumisen paikkoja on kohtalaisen vähän suhteessa niihin, joissa asiat noh, kauniisti ilmastuina kusevat, toivoin silti, että asiat olisivat paremmin kuin vaikkapa pari vuotta sitten. 

Kuinka väärässä olinkaan. Alkuviikosta esitetty A-studio, jossa käsiteltiin Validian asumispalveluiden ongelmia  palautti ikävät muistot negatiivisesta puolikkaasta vuodestani voimakkaina.  Kiire ja nopeimman mahdollisen kautta tehtävät asiat olivat minulle varsin tuttuja kokemuksia myöhemmän lafkan yksiköstä. Kohtelu, jota siellä sai, riippui täysin siitä, kuka oli vuorossa. Suurinta osaa viimeisen yksikköni henkilökunnasta ei tuntunut lainkaan kiinnostavan minun tapani hoitaa asioita tai se, millainen olin ihmisenä. Ehkä heitä häiritsi se, että olen varsin tarkka siitä, miten asiat tehdään? Jos kyse on arjesta, tahdon tehdä kaiken mahdollisimman itsenäisesti ja kuntouttavasti. Kenties he olivat saaneet esimieheltä tarkat ohjeet siitä, miten asiakkaiden luona tulee toimia, eli mahdollisimman tehokkaasti. 

A-studion haastattelema Validia-talon asukas kertoi siitä, että ilmassa on kostonkierre. Kun hän yritti isänsä kanssa viedä epäkohtia eteenpäin saadakseen niihin muutosta, kostettiin se asukkaalle epäsopivana käytöksenä, kuten tiuskimisena ja töiden tekemisenä hutiloiden.

Kuten varmasti blogini lukijat sekä minut tuntevat ihmiset tietävät, olen aina ollut kova tyttö puhumaan epäkohdista ja epäoikeudenmukaisuudesta. Minut tuntevat tietävät, ettei minulla ole hiljainen ääni. Niinpä minä vein hanakasti eteenpäin todistamaani huonoa tilannetta. En muista kohdanneeni kostoa työntekijöiltä, mutta johtoportaalta kylläkin. Minua mulkoiltiin alta kulmien, ei tervehditty tai jos menin puhumaan johtohenkilölle yksin, tylytettiin. Ääni kellossa muuttui täysin silloin, jos mukana keskustelussa oli hänen pomonsa tai minun omaiseni. Toisin sanoen minua ei nähty tasa-arvoisena keskustelukumppanina, jonain, joka pitäisi ottaa vakavasti ja kuunnella. Yleisöä varten pystyyn pistettiin esitys. 

 Mitä tulee itse hoitotyöhön: Ymmärrän, että kun kyse on bisneksestä, mitä asumispalvelutkin lopulta ovat, täytyy toiminnan olla tuottavaa. Sen ei kuitenkaan saa olla sitä ihmisarvoisen elämän kustannuksella. Voin sanoa, että silloin jos koskaan kyseenalaistaa ihmisarvoaan ja hyötyä ihmiskunnalle, jos joutuu odottamaan sängyssä pari tuntia vessaan pääsyä. En osaa kuvittellakaan turhauttavampaa tilannetta, enkä toivottavasti joudu sellaista kokemaan. 

Paljon puhutaan siitä, kuinka avustusta tekevästä henkilökunnasta on palvelutaloissa pulaa.  Sairaslomille jääminen on jatkuvaa, työntekijät ovat uupuneita. Kasvot vaihtuvat juuri, kun asukkaat ovat tottuneet heihin tai jopa ennen.  Palkkaus ei ole ainoa syy, joka saattaa houkutella tekijöitä muille aloille. Työolot vaikuttavat jaksamiseen. Jos työssä ei pysy, on ympäristössä jotain vialla. Jotain, johon pitäisi tarttua kiireesti.  Työntekijöitä pitäisi palkata kentälle lisää ja reilusti. 

Nykyisellään, asumispalvelut, joissa asiat ovat huonosti, passivoivat vammaisia paitsi kiireellä aikataulullaan, myös asenteellisuudellaan. Passivointi johtaa masentumiseen, mikä lisää passivoitumista. Kyseessä on loputon kehä.  Passiivinen vammainen ei jaksa huolehtia toimintakyvystään ja tulee lopulta tarvitsemaan enemmän tai useamman henkilön apua. Näin ollen asiakkaan luona menee aiempaa enemmän aikaa ja jonot kasvavat.

Tällä hetkellä puhutaan paljon siitä, kuinka yhä useampi meistä vammaisista tulisi saada työmaailmaan. Yritämme muuttaa työnantajien asenteita. Ennen kuin puhutaan töihin pääsemisestä, täytyisi pitää huolta, että palveluasumisyksikössä asuvan vammaisen arki on kunnossa. Että hänen arjessaan tuetaan itsenäistä toimintaa ja fyysistä ja psyykkistä hyvinvointia. Että asukas saa tarvitsemansa apua silloin kuin sitä tarvitsee, eikä kohtuuttoman odotusajan päästä. Jos vammainen joutuu taistelemaan avunsaannistaan päivästä toiseen, ei hänellä ole voimaa näyttää pystyvyyttään työmarkkinoilla. 

Palvelutalobisneksessä liikkuu paljon rahaa. Siitä täytyisi saada huomattavasti suurempi osa käyttöön. Lisäkäsien palkkaamiseen sekä työntekijöiden, että asukkaiden hyvinvoinnin tukemiseen. Tämä ei voi jatkua näin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.