Mielenterveys, Työ, Vammaisuus, yhteiskunta

Kouluun tai työhön ohjatessa tulisi keskittyä potentiaaliin

“Sähän voisit hakeutua eläkkeelle.” Olin 17-vuotias lukion toisella vuosikurssilla paahtava tyttönen kuullessani tuon lauseen ensimmäisen kerran. Voin sanoa, että tuo lause herätti minussa sellaisen kapinahengen, ettei tosikaan. Päätin, etten ainakaan ennenaikaiselle eläkkeelle hakeutuisi, en vaikka mikä olisi! Kaikille moiset kommentit eivät kuitenkaan aiheuta tarmoa, vaan pikemminkin lamauttavat. “Miksi edes yrittäisin, kun yhteiskunta haluaa tehdä minusta kuitenkin vain peukaloiden pyörittelijän?” Olen aiemmin puhunut siitä, kuinka työnantajat saattavat olla kahden vaiheilla siitä, pitäisikö vammainen palkata työsuhteeseen vai ei. Lue Vammainen työelämässä – uhka vai mahdollisuus? Nyt on kuitenkin aika paneutua työllistymiseen ja erityisesti koulutukseen hakeutumisen ongelmiin, eikä ainoastaan vammaisuuden näkökulmasta.

Nykymaailmassa työnteko on välttämätöntä, jos haluaa elää taloudellisesti jokseenkin mukavaa elämää ja nauttia yhteiskunnan arvostusta. Vaan minkäs teet, kun harvat työnantajat ovat halukkaita “erityistarpeita” vaativiin työsuhteisiin, kuten vammaisen palkkaamiseen. Tämän voi nähdä “pakottavan” vammaiset yrittäjyyden suuntaan helpommin kuin vammattoman, mikäli he tahtovat kantaa kortensa kekoon yhteiskunnan tuottavina jäseninä. Työn saamista hankaloittaa se, että nykyään kaikkeen tarvitsee tutkinnon. Ongelma on, että kouluunkin voi olla hankala päästä, jos on vammainen tai mielenterveyskuntoutuja.

Suomessa mielenterveyspalvelut ovat olleet pitkään retuperällä. Hoitoon pääsemisen helppous, ellei kyseessä ole selvästi kriittinen tapaus, on havaintojeni mukaan erittäin kuntakohtaista. Tuntuu, että menneinä vuosina ihmisiä, jotka kamppailivat mielenterveytensä kanssa, yritettiin mieluummin patistaa eläkkeelle kuin kuntoutuksen suuntaan. Kai aiempina vuosina ajateltiin, että on helpompaa ja halvempaa maksaa ihmisille eläkettä, kuin käyttää suuria summia hoitoon, jonka tehokkuudesta ei ole sataprosenttista varmuutta. Samaan aikaan on pitkään valitettu siitä, ettei maassamme ole tarpeeksi työvoimaa. Ristiriitaista, eikö? Lue ajatuksiani työkyvyn arvioinnin tehostamisesta. Mielenterveyskuntoutujista ja vammaisista olisi tehokkaaksi työvoimaksi, mikäli meille annettaisiin siihen tarpeeksi tukea.

Muutos mielenterveyteen suhtautumisessa on nähtävissä, sillä 2018 voimaan astuneen mielenterveysstrategian tavoitteena on tarjota kaikille ihmisille kattavat palvelut mielenterveyden saralla. Erityisesti lasten ja nuorten siirtymävaiheisiin liittyvän tuen lisääminen olisi mielestäni olennaista ja siihen ollaan ymmärrykseni mukaan satsaamassa.  Tämä on ensiarvoisen tärkeää, sillä nuoruuteen kuuluu paljon tärkeitä päätöksiä. Kun tähän lisätään mm. hormonitoiminnan heittelyt ja aivojen voimakas muovautuminen, voivat asiat tuntua suunnattoman suurilta ja lopullisilta. Aika näyttää, kuinka hyvin mielenterveysstrategian tavoitteet toteutuvat ja kuinka suuri osa asioista jää vain kauniin puheen tasolle.

Koulun henkilöstöllä tuntuu ajoittain olevan voimakkaita ongelmia jo sen kanssa, kuinka ohjata mielenterveytensä kanssa kamppailevaa. Henkilökohtaisissa opetussuunnitelmissa ei välttämättä huomioida erityistarpeita, kuten uupumusta, tarpeeksi. Entäpä sitten, kun kyseessä on vammainen? Siinä vasta voikin olla pulma.

Ohjaajat eivät välttämättä hahmota, miten rajoitteet tai vaikkapa hahmotushäiriö vaikuttavat henkilön kykyyn suoriutua alan vaatimista tehtävistä. Näin ollen voi olla, että opinto-ohjaaja tai vaikka se lempiopettaja, joko yli- tai aliarvioi vammaisen kyvyt. Yliarvioinnissa tilanne on siinä mielessä ikävä, että vammainen saattaa hakeutua koulutukseen tietämättä sen vaatimuksista tarpeeksi ja joutua pettymään, kun ymmärtää rajoitteidensa muotoutuvan esteeksi. Aliarvioinnin tilanteessa taas voi olla, ettei ohjaava taho välttämättä ehdota opiskelijalle tahi oppilaalle hänen unelma-ammattiansa ja siihen johtavaa polkua.

Opiskelua tukevalle henkilöstölle viestini on selvä. Vammainen on rajoitteidensa erityisasiantuntija. Kysy rohkeasti, miten vamma vaikuttaa oppilaan elämään. Vaikutukset ovat olennaista tietoa tässä tilanteessa, etkä siis ole opiskelijan silmissä tökerö kysyessäsi asiaa. Keskity kuitenkin ensisijaisesti nuoren intohimoihin ja kiinnostuksenkohteisiin. Ruoki niitä. Vasta toisena tulee kuulua kysymys: “Pystyykö hän siihen?” ja pohdinta siitä, olisivatko mahdolliset erityisjärjestelyt järkevästi toteutettavissa. Ongelmana kouluun hakemisessa toki on sekin, etteivät kaikki oppilaitokset ole tänäkään päivänä esteettömiä.

Toivoisin, että tulevaisuuden Suomessa erityistarpeet huomioitaisiin aiempaa paremmin. Valtaosa meistä tahtoo ehdottomasti tehdä töitä ja kouluttautua. Haluaisin, että meille annettaisiin tähän mahdollisuus. Rajoitteiden sijaan tulisi nähdä potentiaali.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.