Me vammaiset tarvitsemme sujuvan arkemme mahdollistamiseksi erilaisia palveluita. Olivatpa ne palvelut sitten henkilökohtainen avustaja tai kuljetuspalvelu. Usein joudumme näistä itsenäisen elämämme mahdollistajista taistelemaan, vaikka ne ovatkin lakisääteinen oikeutemme. Asia ei kuitenkaan ole yksinkertainen, sillä palveluiden myöntämisessä on kuntien välillä suuria eroja.
Lähtökohtaisesti ajatellaan, että vamma rajoittaa ihmisen elämää. Tämä ajatus on omalla tavallaan totta. Henkilökohtaisesti kuitenkin koen, että rajoitetta enemmän ihmisen elämää hankaloittaa, ja ihmistä itseään vammauttaa, palveluiden puute ja niiden saamisen hankaluus, sekä prosessiin liittyvä byrokratia.
Kuten olen aiemminkin postauksissani puhunut, voi perusoikeuksiensa saaminen, näin vammaisen näkökulmasta, olla työn ja tuskan, sekä usean valituskierroksen takana. Kaikilla eivät voimavarat riitä moiseen sotaan. Se, että byrokratiaa vastaan ei jaksa taistella, voi pahimmillaan johtaa siihen, että yksilön toimintakyky romahtaa ja sitä jumiutuu neljän seinän sisälle. Silloin on kaikkea muuta kuin yhteiskunnan tuottava jäsen. Oma mielenterveyskin kärsii, jos kokee, ettei elämässä ole itsestä riippumattomista syistä tarpeeksi mielekästä sisältöä, oli se sitten työ, vapaaehtoistoiminta tai harrastukset. Vaikka oikeuksistaan jaksaisikin taistella, voi palveluiden vaillinainen toteutuminen rajoittaa ihmisen suuria, elämän suuntaan vaikuttavia valintoja.
Esimerkiksi kuntakohtaiset erot vammaispalvelulain mukaisten palveluiden myöntämisessä saattavat johtaa siihen, ettei ihminen uskalla muuttaa kaupungista toiseen. Jos palvelut toimivat nykyisessä kunnassa moitteetta, tai edes välttävästi, saattaa ajatus maiseman vaihdoksesta tuntua kerrassaan pelottavalta. Varmuutta siitä, että saisi samanlaisen palvelusuunnitelman ja tuen toisessa kaupungissa ei vain ole. Osittain tämä eriarvoisuus johtuu kunnalla käytössä olevista määrärahoista. Osittain asioista päättävästä sosiaalityöntekijästä ja siitä, mitä päättäjä katsoo kulloinkin olennaiseksi.
Tilanne on hyvin valitettava, sillä kaupunkien väliset erot voivat pahimmillaan estää vaikkapa työn perässä muuttamisen ja näin ollen vammaisen tulemisen osaksi yhteiskunnan tuottavaa koneistoa. Työssäkäyvä vammainen saatettaisiin sitä paitsi sosiaalisellakin tasolla nähdä suuremmassa arvossa kuin työtön vammainen. Hänet voidaan nähdä itsenäisempänä ja pystyväisempänä, jolloin mielikuva “taakasta” voi romuttua. Työssäkäyvän status nousee muiden silmissä usein automaattisesti korkeammalle kuin työttömän. Ja onhan panoksesta saatu palkka yksi mukavahkon elämän perusedelletyksiä.
Työllistymisen lisäksi kuntakohtaiset erot palveluissa voivat estää vaikkapa rakkauden perässä muuttamisen. Kuka tietää, kenties jopa sen löytymisen. Jos ei saa tarpeeksi apua esimerkiksi kodin ulkopuolisiin toimiin ja / tai kuljetuspalvelumatkoja ja julkisten käyttö on haastavaa, jumittuu usein kotiinsa. Silloin harvemmin törmää uusiin mahdollisuuksiin ja kasvoihin. Kukaan kun ei tule kotoa hakemaan.
Voidakseen hyvin ihminen tarvitsee sosiaalisia suhteita ja kontakteja. Nämä kontaktit eivät saa rajoittua pelkästään vaikkapa avustajiin tai terapeutteihin. Yhteiskunnan on tarjottava jokaiselle sellaiset puitteet, että sosiaalisten suhteiden ylläpito on mahdollista ja riippuu vain itsestä, eikä ulkopuolisista tekijöistä.
Huonosti toteutuvat tukitoimet voivat myös vaikuttaa siihen, ettei vammainen voi hakea kokopäivätyötä. Jos hän esimerkiksi tarvitsisi henkilökohtaisen avustajan koko työpäivänsä ajaksi, sekä vapaa-ajalleen ja muuhunkin arkeen, muttei näitä saa, saattaa hän joutua tyytymään osapäivätyöhön tai pahimmassa tapauksessa on hänen jättäydyttävä kokonaan pois työelämästä, vaikka muuten olisikin halukas työntekoon. Tietenkin lakisääteisesti työntekoon on pakko määrätä avustaja, mutta se saako tunteja tarpeeksi lääkärintodistuksesta huolimatta, on aina kysymysmerkki, jota ei voi olla ottamatta vakavasti. Lopulta ehkä, jos jaksaa valittaa, mutta prosessit ovat aina pitkiä.
Vammaispalveluiden lisäksi ongelmallisia ovat myös mielenterveyspalvelut. Niiden toteutuminen kunnissa vaihtelee radikaalisti. Mitä pienempiin kyliin mennään sitä huonompia palvelut ovat, eikä tiettyjä terapiamuotoja löydy lainkaan, tai jonot niihin voivat olla kohtuuttoman pitkät. Matkat hoitokontaktin luo voivat olla kohtuuttoman pitkiä, mikä on omiaan nostamaan avun piiriin hakeutumisen kynnystä. Esimerkiksi Utsjoelta katsottuna lähimmät psykiatriset mielenterveyspalvelut löytyvät yli 400km päästä. Hoitosuhteen katkeamisesta aiheutuvia pelkoja voi olla läsnä, sillä luottamuksellisen kommunikaation rakentaminen terapeutin kanssa kestää kauan. Ehkä ajatellaan, että samanlaista suhdetta on hankalaa löytää. Voidaan pelätä, että uusi kontakti ei ota ongelmia tai oireita tosissaan.
Joskus mielenterveydelle tekisi hyvää se, että voisi vaihtaa maisemaa ja karistaa kotikontujen tomut kengistään. Palveluiden toteutumisen laatu kuitenkin pelottaa ymmärrettävistä syistä. Näinpä mielenterveyskuntoutuja saattaa jumittua paikalleen, mahdollisesti piireihin, jotka ovat hänelle syystä tai toisesta pahassa. Kenenkään ei pitäisi joutua pohtimaan, saako muuttaessaan tarpeeksi tukea yhteiskunnan instituutioilta. Sen pitäisi olla itsestäänselvyys. Jälleen yksi syy, miksi kuntien tarjoamien palveluiden käytänteitä tulisi yhtenäistää.
Niin vammais – kuin mielenterveyspalveluitakin on. Ne eivät kuitenkaan ole helposti saatavilla. Usein täytyy itse ensinnäkin osata näitä apuja hakea, harvemmin niitä tullaan tarjoamaan itselle. Avun onnistunut hakeminen vaatii verbaalisia lahjoja ja kykyä selvittää, mitä kaikkea tarvitaan, ennen kuin palvelu tai hoitosuhde voidaan aloittaa. Prosessi on pitkä ja pelkästään odottelu saattaa paitsi aiheuttaa jonkinlaista turvattomuutta, myös lamaannuttaa. Oli kyse sitten vammais- tai mielenterveyspalveluista. niistä tulisi tehdä saavutettavampia ja ohjeista hakemiseen selkeämpiä. Odotusaikoja päätösten saamiseen tulisi lyhentää.
Käsitystä vammaisuudesta tulisi muuttaa. Sitä ei tulisi nähdä pelkästään fyysisten rajoitteiden summana. Vammaisuus pitäisi ajatella sekä rajoitteiden, että tarvittavien palveluiden muodostaman yhtälön kautta. Ihminen voi palveluiden puutteiden vuoksi kokea olevansa vammautettu, vaikka hänen fyysisessä toimintakyvyssään ei rajoiteita olisikaan. Palveluiden huono toteutuminen heikentää ihmisen mahdollisuuksia toimia. Jos ihminen saa riittävästi tukea ja palveluita, paraneeko hänen henkinen tai fyysinen toimintakykynsä joko suoraan tai välillisesti? Vammauttaako yhteiskunta jäseniään?
Lue myös:
Vammainen uuvutetaan byrokratialla
Uuvuttaako vammaisuuden ympärillä oleva byrokratia kaikki?
Mielenterveyspalveluita on parannettava
