Mielenterveys, Vammaisuus

Kompensoinnista

Me vammaiset emme välttämättä kykene tekemään kaikkia asioita itse. Näin ollen olemme jossain määrin toisen ihmisen avun varassa, jos tahdomme elää sujuvaa arkea. Tämä riippuvuus muista ihmisistä saattaa johtaa siihen, että pyrimme kompensoimaan kehollisia rajoitteitamme jollain muulla tavalla. Vammaisuuteen kun usein liittyy negatiivissävytteisiä ennakkoluuloja ja käsityksiä, kuten ajatuksia avuttomuudesta, huonommasta elämänlaadusta tai taakkana olemisesta, joihin emme halua tulla rinnastetuiksi tai osoittaa todeksi. Asiaa ei auta se, että elämme fyysistä vahvuutta ja kyvykkyyttä arvostavassa yhteiskunnassa. 

Kompensoinnilla tarkoitan ilmiötä, jossa pyrimme korostamaan joitakin fyysiseen toimintakykyyn liittymättömiä ominaisuuksiamme, kuten älyä tai sosiaalisia taitoja. Itse esimerkiksi olin peruskoulussa kiltti ja tunnollinen kympin tyttö ja tavoitteeni ovat olleet aina korkealla akateemisessa maailmassa. Tiesin pienestä pitäen, että näyttääkseni validilta yhteiskunnan silmissä, minun on oltava välkky. En voi mennä ihan minne tahansa töihin. On valittava jotain, jossa voin loistaa aivoillani. Ja siinä on onnistuttava poikkeuksellisen hyvin, sillä monessa tilanteessa vammaista epäröidään yhä palkata. 

Tämä vammaisten “pakottava” tarve pärjätä älyllä on toisaalta joissain tilanteissa hyvä asia.

Se motivoi meitä kehittämään potentiaalisia lahjojamme ja keksimään uudenlaisia selviytymiskeinoja erilaisiin tilanteisiin. Kolikolla on kääntöpuoli. Kompensoinnin tarpeeseen liittyy usein myös valtava määrä paineita. Jos ei pärjää älyllisesti, niin millä sitten pärjää? Jos ei olekaan hyvä kielissä tai reaaliaineissa, tai jos ei pääse haluamiinsa kouluihin? Jos ei saa töitä, vaikka omaisikin huippupaperit? Entä, jos perusoikeuksistaan taisteleminen uuvuttaa niin, ettei itsensä henkiseen kehittämiseen edes ole voimavaroja. Entä jos? Silloin voi tuntea olonsa hyödyttömäksi ja entistä avuttomammaksi. Turhautumisen tunne on suunnaton. 

Kompensointi voi näkyä myös sosiaalisissa suhteissa. Vammainen saattaa ajautua keskivertoa helpommin kuuntelevan korvan rooliin. Pyrimme ratkaisemaan toisten ongelmia ja tarjoamaan lohduttavaa olkapäätä silloinkin, kun oma mielenterveys ja hyvinvointi olisivat heikoissa kantimissa. Usein, joskaan ei aina, voimme puhua omista huolistamme ja murheistamme vain kanssavammaiselle. Heillekin puhuminen voi toisinaan olla haastavaa, sillä emme halua kuormittaa heitä. Tiedämmehän itse, kuinka raskasta sosiaalisena tukipilarina oleminen voi olla. 

Voitaisiinko tätä kompensoinnin tarvetta ratkaista jotenkin? Elämme hyvin kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa. Menestystä arvostetaan, työpaikoista kilpaillaan. Kompensoinnin tarpeen vähentäminen ei siis ole mitenkään yksinkertaista.

Koko yhteiskunnan pitäisi muuttaa ajattelutapaansa. Ihmisten tulisi ymmärtää, ettei aina tarvitse olla paras kaikista. Keskivertoisuuskin on ok. Riittää, että tekee parhaansa. Erilaisille ihmisille se tarkoittaa eri asioita. 

Lahjakkuuksien moninaisuutta pitäisi huomioida aiempaa voimakkaammin. Ainoa arvokas valuutta ei ole äly, nimenomaan kirjaviisauden näkökulmasta. Älyäkin on monenlaista. Ehkä esimerkiksi luovuutta pitäisi korostaa aiempaa enemmän? 

Ennen kaikkea meidän tulisi luopua ajattelusta, jossa fyysisyys on asia, johon meidän pitäisi pyrkiä ja joka määrittää ihmisen arvon erilaisilla aspekteilla. Olemme kaikki omalla tavallamme erilaisia ja muottiin sopimattomia. Jokaisella on haasteensa ja vikansa. 

Esimerkiksi vammaisuus ei ole asia joka pitäisi nähdä heikkoutena. Tietenkin se tuo mukanaan omat haasteensa, mutta se on myös omanlaisensa vahvuus. Se auttaa ymmärtämään erilaisuutta ja maailmaa toiselta kantilta.

Se, ettei tee itsestään, tai anna yhteiskunnan tehdä itsestään, jonkinlaista sankaritarinaa, vaan elää omaa elämäänsä haluamallaan tavalla on riittävää. Se on sitä, mitä jokaisen pitäisi tavoitella, ei mitään normaaliuden keinotekoista muottia

Kukaan meistä, oli sitten vammaton tai vammainen, ei aina jaksa olla sosiaalinen tukipilari ja jatkuvasti itseään kehittävä älykkö. Jos ruoskimme itseämme jatkuvasti henkiselle äärirajoillemme, kärsii mielenterveytemme jossain vaiheessa. Siksi, vaikka kompensointi onkin luontainen ilmiö, siitä pitäisi pyrkiä luopumaan.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.