Mielenterveys, Vammaisuus

Kompensoinnista

Me vammaiset emme välttämättä kykene tekemään kaikkia asioita itse. Näin ollen olemme jossain määrin toisen ihmisen avun varassa, jos tahdomme elää sujuvaa arkea. Lisäksi vammaisuuteen usein liittyy negatiivissävytteisiä ennakkoluuloja ja käsityksiä, kuten ajatuksia avuttomuudesta, huonommasta elämänlaadusta tai taakkana olemisesta, joihin emme halua tulla rinnastetuiksi tai osoittaa todeksi. Asiaa ei auta se, että elämme fyysistä vahvuutta ja kyvykkyyttä arvostavassa yhteiskunnassa. ämä riippuvuus muista ihmisistä saattaa johtaa siihen, että pyrimme kompensoimaan kehollisia rajoitteitamme jollain muulla tavalla.

Kompensoinnilla tarkoitan ilmiötä, jossa pyrimme korostamaan joitakin fyysiseen toimintakykyyn liittymättömiä ominaisuuksiamme, kuten älyä tai sosiaalisia taitoja. Itse esimerkiksi olin peruskoulussa kiltti ja tunnollinen kympin tyttö ja tavoitteeni ovat olleet aina korkealla akateemisessa maailmassa. Tiesin pienestä pitäen, että näyttääkseni validilta yhteiskunnan silmissä, minun on oltava välkky. En voi mennä ihan minne tahansa töihin. On valittava jotain, jossa voin loistaa aivoillani.

 

Halu ja tarve pärjätä motivoi meitä kehittämään potentiaalisia lahjojamme ja keksimään uudenlaisia selviytymiskeinoja erilaisiin tilanteisiin. Kompensoinnin tarpeeseen liittyy usein myös valtava määrä paineita. Jos ei pärjää älyllisesti, niin millä sitten pärjää? Jos ei olekaan hyvä kielissä tai reaaliaineissa, tai jos ei pääse haluamiinsa kouluihin? Jos ei saa töitä, vaikka omaisikin huippupaperit? Entä, jos perusoikeuksistaan taisteleminen uuvuttaa niin, ettei itsensä henkiseen kehittämiseen edes ole voimavaroja. Entä jos? Silloin voi tuntea olonsa hyödyttömäksi ja entistä avuttomammaksi. Turhautumisen tunne on suunnaton.

Vammaisen on loistettava jo työhaastattelussa, sillä meitä epäröidään yhä palkata. Työpaikalla tarve kompensaatioon näkyy usein ylikiltteytenä.  Rajoja voi olla hankala asettaa. Voi päätyä venyttämään työaikaa kerta toisensa jälkeen, tehdä työtä ilmaiseksi, tai huomata olevansa sellaisen tehtävän äärellä, joka ei oikeastaan edes kuuluisi toimenkuvaan. Mikä pahinta, kaikki ympärillä olevat ovat tottuneet siihen, että tottakai sinä teet.  Olen nuorempana venyttänyt kohtuuttomasti rajojani ja saanut yhden burnoutin, sillä yritin olla superihminen ja selvitä kaikesta. Nolottaa myöntää, että tästä on vasta pari vuotta. Tarve on siis sisäänrakennettu, vaikka tietäisimme paremmin.

Kompensointi voi näkyä myös sosiaalisissa suhteissa. Vammainen saattaa ajautua keskivertoa helpommin kuuntelevan korvan rooliin. Pyrimme ratkaisemaan toisten ongelmia ja tarjoamaan lohduttavaa olkapäätä silloinkin, kun oma mielenterveys ja hyvinvointi olisivat heikoissa kantimissa. Usein, joskaan ei aina, voimme puhua omista huolistamme ja murheistamme vain kanssavammaiselle. Heillekin puhuminen voi toisinaan olla haastavaa, sillä emme halua kuormittaa heitä. Tiedämmehän itse, kuinka raskasta sosiaalisena tukipilarina oleminen voi olla. Olen usein kuunnellut ihmisiä, mutta vain harvat läheiseni ovat nähneet minun itkevän. En osaa olla haavoittuva muiden edessä, sillä olen ottanut tukijan roolin.

Voitaisiinko tätä kompensoinnin tarvetta ratkaista jotenkin? Elämme hyvin kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa. Menestystä arvostetaan, työpaikoista kilpaillaan. Kompensoinnin tarpeen vähentäminen ei siis ole mitenkään yksinkertaista.

Koko yhteiskunnan pitäisi muuttaa ajattelutapaansa. Ihmisten tulisi ymmärtää, ettei aina tarvitse olla paras kaikista. Keskivertoisuuskin on ok. Riittää, että tekee parhaansa. Erilaisille ihmisille se tarkoittaa eri asioita.

Lahjakkuuksien moninaisuutta pitäisi huomioida aiempaa voimakkaammin. Se, kuinka lukenut ihminen on, ei kerro mitään siitä, miten viisas tai etenkään, miten hyvä ihminen on. Älyä on monenlaista, eikä toinen älyn laji ole toista arvokkaampaa. Ehkä esimerkiksi luovuutta pitäisi korostaa aiempaa enemmän, tai jotain muuta? Erilaisille älykkyyksille on omat paikkansa, jokaista niitä tarvitaan. Omat lahjansa pitäisi tunnistaa ja niitä tulisi kehittää, muttei kelvatakseen muille, vaan oman itsensä takia.

Sosiaalisten suhteiden näkökulmasta kompensaation tarvetta voitaisiin purkaa seuraavasti: Meidän tulisi muistaa omaavamme oikeuden huonoihin päiviin. Meidän tulisi oppia hakemaan tukea. Se, jos joskus haemme tukea toiselta, ei tee meistä huonoa ihmistä. Se tekee ystävyydestä tai kumppanuudesta tasavertaista. Jokaisen meistä tulisi kysyä häneltä, jolle yleensä avaudumme, miten hänen elämässään menee. Jokaisen elämässä on kaikenlaista meneillään, vaikkei sitä osaisi aina sanoittaa. Joskus helpottaa, jos meiltä kysytään jotain, etenkin jos sanoja on hankala löytää muuten.

Ennen kaikkea meidän tulisi luopua ajattelusta, jossa kehon toiminta määrittää ihmisen arvon. Kehon toimivuus ei takaa hyvää elämää, tai sitä, että tulisi hyväksytyksi. Ihminen voi saavuttaa elämässään suuria asioita, vaikkei hänen kehonsa olisikaan täysin toimiva ja vaikka hän tarvitsisi apua.

Esimerkiksi vammaisuus ei ole asia joka pitäisi nähdä heikkoutena. Tietenkin se tuo mukanaan omat haasteensa, mutta se on myös omanlaisensa vahvuus. Se auttaa ymmärtämään erilaisuutta ja maailmaa toiselta kantilta. Se auttaa näkemään asioita, joita vammaton ei näe.

Se, ettei tee itsestään, tai anna yhteiskunnan tehdä itsestään, jonkinlaista sankaritarinaa, vaan elää omaa elämäänsä haluamallaan tavalla on riittävää. Hyvän elämän saavuttaa tekemällä itselleen hyviä ja iloa tuottavia valintoja, ei sillä että yrittää mahduttaa itseään yhteiskunnan keinotekoiseen muottiin.

Kukaan meistä, oli sitten vammaton tai vammainen, ei aina jaksa olla sosiaalinen tukipilari ja jatkuvasti itseään kehittävä älykkö. Jos ruoskimme itseämme jatkuvasti henkiselle äärirajoillemme, kärsii mielenterveytemme jossain vaiheessa. Vamma tai sairaus ovat asioita, joille kukaan meistä ei voi mitään, vaikka tahtoisimme, joskin kuntoutus on tärkeää. On kuitenkin lakattava ajattelemasta, että ihminen olisi hyvä ja kelpaava vain, jos hän mahtuu johonkin kapeaan muottiin ja jos ei mahdu, täytyy ”puutetta” korvata jollain tavoin. Jokainen meistä on hyvä juuri sellaisena kuin on.

Vastaa