Kuntoutus, Mielenterveys, Vammaisuus

Paraurheiluun liittyvistä haasteista ja sen tarjoamista mahdollisuuksista

Urheilu ja liikunta tekevät jokaiselle hyvää, niin kehon kuin mielen näkökulmasta. Urheilusuoritukset mm. vapauttavat mielihyvähormonia ja vaikuttavat vireystilaan. Vastaavasti ne pitävät kehon kunnossa. Paitsi, että huollettu keho miellyttää usein silmää, niin sen avulla myös jaksaa painaa eteenpäin. Urheilu ja kehosta huolehtiminen myös ehkäisevät erilaisia sairauksia.

Usein ajatellaan, että esimerkiksi vamma tai sairaus estäisivät liikunnan harrastamisen. Näin ei ole. Toki jotkin keholliset haasteet saattavat sulkea osan lajeista pois. Usein kuitenkin löytyy keino soveltaa lajeja esimerkiksi apuvälineen, kuten pyörätuolin, käyttäjille sopiviksi. Mitä ongelmia paraurheiluun ja siihen linkittyvään ajatteluun liittyy? Mitä harrastus voi parhaimmillaan antaa, jos sille sallii mahdollisuuden? Käytän esimerkkinä pyörätuolitanssia.

Vammaisurheilusta ei puhuta tarpeeksi. Paraurheilulajeja on kaikennäköisiä ja niissä kisaavat ovat oikeasti kovatasoisia. He treenaavat siinä missä kuka tahansa muukin kisojen pistesijoja tavoittelevat. Hekin tähtäävät ulkomaille kisaamaan. Heilläkin on sponsoreita. Siitä huolimatta mediassa ei puhuta vammaisurheilusta likikään niin paljon, kuin valtavirtaurheilusta. Tämä saattaa aiheuttaa tietämättömyyttä tai harhaluuloja. Monille saattaa tulla esimerkiksi yllätyksenä, että jotakin lajia voidaan harrastaa pyörätuolista käsin. Tunnen useamman kovatasoisen pyörätuolitanssijan, mutta siitä huolimatta muutama vammaton tuttuni on kysynyt minulta hyvin hämmentyneenä: ”MITÄ, voiko pyörätuolilla tanssia?” Pyörätuolitanssi ei koreografisesti tietyllä tavalla välttämättä edes eroa hirveästi ns. tavallisesta tanssista. Kilpatanssissa samat kuviot ovat kuitenkin pohjalla molemmissa, vaikka paraversiossa pitääkin soveltaa.

Seuraa voi olla hankala löytää. Vaikka vammaisia on Suomessa paljon, ovat vammapiirit pienet. Omalta paikkakunnalta voi olla hankala löytää samanmielisiä ihmisiä, joita vielä kiinnostaisivat samanlaiset harrastukset. Vielä tulisi löytää esteetön tila, joka palvelee kaikkien tarpeita. Unohtamatta sitä kaunista seikkaa, että ohjaajakin pitäisi kaivaa jostain nurkasta. Vaikka nämä kaikki seikat onnistuisikin ruksimaan listalta, kuuluu ongelmiin vielä se niistä yksinkertaisin: Mistä jäsenet?

Ihmisten omat ennakkoluulot harrastusta ja toisaalta omaa pystyvyyttä kohtaan. Esimerkiksi pyörätuolitanssissa on monia eri luokkia, joissa voi kisata. Voi valita, onko toinen pareista pystypari, vai istuvatko molemmat tuolissa. Tanssia voi sekä manuaalipyörätuolissa tai sähköpyörätuolissa. Tanssia voi harrastaa joko yksin, parin kanssa tai ryhmässä.

Olen seurannut keskustelua, jossa henkilöt ovat pohtineet, jääkö pyörätuolitanssista joitain elementtejä pois verrattuna valtavirran tanssimuotoon. Koreografiat toki eroavat voimakkaasti suhteessa perinteisiin tanssitapoihin. Pyörätuolitanssissa on kuitenkin myös yhtä lailla haastavia koreografioita. Kun ihmiset osaavat hommansa, on tanssi todella näyttävää. Siinä joutuu pistämään kehonsa koville.  Siitä on tovi, kun olen itse viimeksi tanssinut, mutta en miettinyt silloin hetkeäkään rajoitettani. Keskityin ainoastaan siihen, mitä olin tekemässä ja musiikin tuomaan huumaan.

Vammainen saattaa harrastusta pohtiessaan epäillä itseään. Onko hänen toimintakykynsä riittävä tähän?  Oppiiko hän koskaan? Oman pelon ei kannata antaa pysäyttää. Tärkeää on muistaa, ettei kukaan ole seppä syntyessään. Taidot vaativat harjoittelua. Jos ei uskalla yrittää, ei voi myöskään saavuttaa mitään.

Kun miettii, pitäisikö jokin harrastus aloittaa, kannattaa pyrkiä näkemään mitä aloittamispäätöksen myötä voi parhaimmillaan saavuttaa. Voisin selittää omia kokemuksiani, mutta koen, etten missään vaiheessa ehtinyt harrastaa tanssia niin pitkään, että sen parhaat puolet pääsisivät minun kertomanani oikeuksiinsa. Siksi päästän seuraavassa kappaleessa tanssia pitkään harrastaneen ja toisensa löytäneen parin ääneen.

Mitä tanssi on heille antanut?

”Tanssi on mielekäs tapa liikkua ja ilmaista itseä musiikin kautta. Oon löytänyt sen kautta elämäni rakkauden ja ison kasan hienoja ihmisiä. Tanssi on yhteistä tekemistä rakkaan kanssa. Sen tavoitteellisuus motivoi kehittymään. Jos kisaa ja menestyy, pääsee edustamaan Suomea ja ryhmäänsä eri tapahtumiin. Näin maailmankatsomus avartuu. Tunne siitä, että pystyy tekemään jotain niin kuin sitä kuuluu tehdä.” Niin, vammaisella ihmisellä ei välttämättä ole useinkaan tunnetta siitä, että pystyy tekemään jotain juuri niin, kuin se kuuluisi tehdä. Tanssissa tätä ns. toimimattomuuden tunnetta ei välttämättä tule, jos pystyy antautumaan musiikille.

Miten pari tahtoisi rohkaista jokaista harrastuksen pariin tahtovaa, joka vielä empii?

“Tanssissa mikään ei rajoita sua. On niin paljon tanssilajeja, että jokainen löytää varmasti oman suosikin. Itselle on ollut tärkeintä tehdä Freestyle-tanssi: Oman koreografian suunnittelu taitavan koreografin kanssa. Siinä on tärkeätä miettiä, mitä fiiliksiä musiikki herättää: Miten voin ilmaista niitä tanssin ja liikkeen avulla? Freestylessä saa itse valita musiikin ja voi yhdistää usean kappaleen osia. Meidän freestylemme on paljon enemmän kuin tanssiesitys. Se on niin täynnä latausta ja tunnetta. Se kuvastaa meidän suhdetta toisiimme, musiikkiin jonka valitsimme, ja totta kai tanssiin ylipäätään.”

Liikunta hyödyttää aivan jokaista. Se rikastuttaa niin henkisiä, fyysisiä kuin sosiaalisiakin aspekteja. Kunto kasvaa ja oma kehonhallinta paranee. Oma jaksaminen lisääntyy, ja ihmiset kokevat onnellisuuden ja onnistumisen tunteita huomatessaan kehittyneensä. Lisäksi harrastusten kautta tapaa uusia ihmisiä ja saa mielenkiintoisia kavereita. Sitä, että lajia harrastaa apuvälineen turvin, ei kannata vähätellä. On kuitenkin huomattava, että paraurheiluun liittyy asenteita ja käytännön haasteita, joita pitäisi päästä purkamaan.

Huom! Jos haluatte seurata haastattelemani parin menoa, ottakaa haltuun @kallejahanna Instagramissa.

Omassa Instassani on joulukalenteri @kynaniekka

Vastaa