Disclaimer: Puhun tässä postauksessa erityisistä, sillä se oli ainoa termi, mitä sarjassa käytettiin. Jos kritisoin hahmoa, EN kritisoi tai kommentoi näyttelijän roolisuoritusta, vaan otan kantaa ainoastaan siihen, kuinka hahmo on kirjoitettu.
Vammaisuuden näyttämö on juttusarja, jossa käsittelen olemassa olevia vammaisuuden representaatioita. Mikä niissä on samaistuttavaa? Mitä jäin kaipaamaan? Missä onnistuttiin ja mikä tökki? Tällä kertaa arvostelussani on Yle Areenasta löytyvä Erityiset, jonka tuotantoprosessista tiedän asteen enemmän, sillä haastattelin sen tekijöitä Tukilinja-lehteen. Toisin kuin lehtijutussa, tässä tekstissä keskiössä ovat omat mielipiteeni sarjasta.
Erityiset kertoo toimintakykynormista poikkeavien alakoululaisten edesottamuksista. Huumorista, joka ei minuun iskenyt, päätellen sarja on selvästi suunnattu alakoululaisille, joita useimmat näyttelijätkin ovat. Itselleni jotkin tavat, joilla lapset toimivat tuntuivat epätodellisilta. Mietin monesti Erityisiä katsoessani: “Noinko lapset ajattelevat?” Taannoin katsoin Apple TV+:n perhesarjan Best Foot Forward, jonka keskiössä ovat myös lapset. Tämä sarja viihdytti minua ja piti otteessaan. Sarja tuntui haastavan katsojaa tämän iästä riippumatta, mutta pysyi silti kevyenä. Vertasin Best Foot Fordwardia tahtomattani Erityisiin ja mietin, miksi Ylen tilaamassa sarjassa oltiin turvauduttu tällaiseen kerrontaan. Uskon vahvasti siihen, että lapset kykenevät vastaanottamaan haastavampaakin sisältöä. Sarjan tavoite ei kuitenkaan ole viihdyttää aikuiskatsojia, vaan käsikirjoittaja Hannu Kontturin mukaan toimia ikkunana erityisten maailmaan, jotta normityypillisten ja erityisten välinen kuilu kaventuisi.
Kontturin mukaan he ovat saaneet opettajilta palautetta, että sarjaa katsotaan joskus oppitunnin alussa ja tämän jälkeen oppilaiden kanssa keskustellaan jakson esiin nostamista teemoista. Sarja voisi toimia hyvänä työkaluna, jos siinä käsiteltäisiin laajemmin ja selvemmin erilaisuuteen liittyviä teemoja. Ainakin ensimmäisellä kaudella erityisyyden ja sen tuomien haasteiden kuvaaminen on niin valjua, että samoihin tilanteisiin olisi kelvannut millainen hahmo tahansa. Toisaalta, ehkä sarjan tarkoitus oli näyttää juuri se: erityiset omaavat samanlaisia haasteita kuin kuka tahansa muukin. Samaan aikaan spesifisti erityisyyteen liittyvät haasteet ja niiden kuvaaminen voisivat auttaa katsojaa ymmärtämään paremmin, miltä maailma näyttää nimenomaan erityisen silmin. Tästä Best Foot Forward näyttää hyvää mallia.
Uudella kolmannella kaudella tekijät ovat jo uskaltaneet käsitellä hiukan ableismiin liittyviä seikkoja: kaudella katsojalle esitellään Tarmo, tic-oireiden kanssa elävä poika. Hänen oireisiinsa kuuluvat esimerkiksi keskisormen näyttäminen ja kiroilu. Rehtori ei usko Tarmon oireisiin vaan vähättelee niitä, pitäen niitä ainoastaan esityksenä. Hän tahtoo rangaista Tarmoa ja yrittääkin sitä. Oireiden kyseenalaistaminen ja vähätteleminen on monelle vammaiselle tuttua, ja hän joutuu usein todistelemaan tai selittelemään itseään.
Kun sokea Frank ja rehtori jäävät lukkojen taakse, menee rehtori vaikeaksi. Hänestä näkee kauas, ettei hän ole tottunut ihmisiin, joiden toimintakyky eroaa selvästi normista. Hän esimerkiksi kyseenalaistaa Frankin sokeuden ja tiedustelee, eikö tämä oikeasti näe mitään. Olemme niin tottuneita toimintakykynormiin, että siitä poikkeamista kyseenalaistetaan helposti. Etenkin silloin, jos ihminen navigoi ja toimii ympäristössään hyvin rajoitteistaan huolimatta, on erityisyytttä hankala uskoa. Tämä johtuu kulttuurissamme yllättävän vahvana elävästä ajatuksesta, jonka mukaan vammaisena eläminen olisi automaattisesti haastavaa. Jos ihmisen toimintakyky eroaa normista, oppii hän sopeutumaan.
Puhutaan hetki rehtorista. Miitta Sorvalin näyttelemä rehtori Anja on kirjoitettu nihkeäksi hahmoksi, minkä on oletettavasti tarkoitus osoittaa katsojalle hänen olevan sarjan “pääpahis.” En täysin ymmärrä, miten tähän ratkaisuun on päädytty, sillä Erityisten kaltainen sarja ei mielestäni tarvitsisi antagonistia. Hän vaikuttaa elävän tietyllä tapaa omassa maailmassaan, hallitsevan koulua diktaattorin ottein ja vihaavan lapsia. Kaikki, mitä hän tekee tuntuu jotenkin epätodelliselta, enkä näe, miten Anjasta voisi pitää, paitsi naurunaiheena. Onko Anjan kulmikkuuden tarkoitus olla kuvaus siitä, kuinka lapset näkevät tiukan rehtorin, vaiko vain lapsikatsojille tehty hassu hahmo?
Mitä ajatuksia erityisyyden representaatio herätti? Yleensä kun puhutaan vammaisuudesta, keskitytään diagnooseihin. Hahmot typistyvät helposti erityispiirteikseen ja heiltä tuntuu puuttuvan persoonallisuus. Erityisissä diagnooseja ei mainita paitsi selvimpien tapausten, kuten sokeuden, kuurouden tai tic-oireiden kohdalla. Näissäkin hahmoissa erityisyys on vain piirre. Tämä on virkistävää samoin kuin se, että erityiset näytetään tekemässä tavallisia juttuja: sokea Frank soittaa kitaraa ja skeittaa, ja mikä tärkeintä, hän on itsevarma, eikä hiljainen hissukka, jollaisiksi vammaiset usein kuvataan.
Näyttelijöistä huomasi, etteivät he itse poikkea toimintakykynormista. Lapset hoitivat roolisuorituksensa kohtuullisen hyvin, mutta etenkin ensimmäisellä kaudella autistisia piirteitä omaavat hahmot tuntuivat kovin stereotyyppisiltä. Ensimmäisellä kaudella nähdään esimerkiksi autistisia piirteitä osoittava Pinja, joka sai autistisen ystäväni suuttumaan: Pinja oli äärimmäisen kirjaviisas ja esimerkiksi puhui vain kirjakieltä, mutta sosiaalisesti hän oli täysin vihjeetön. Stereotypiat eivät synny tyhjästä, niihin on aina syynsä. Kuitenkin sarjan kohdalla stereotyyppeihin nojaaminen voi olla haitallista, sillä jos lapset näkevät kuvastoa vain stereotyyppisistä erilaisista, voivat he kasvaa kyseenalaistamaan tästä eroavat ihmiset, jotka eivät mene yhteiskunnan normeihin.
Sarjan casting-kriteeri ei ole ollut erityisyys, joten tekijät eivät kyselleet esiintyjien diagnooseja. Tekijät katsoivat, että heillä ei olisi ollut tarpeeksi resursseja tehdä sarjaa erityistarpeita omaavien lasten kanssa, ja tarvitsivat valmiiksi runsaasti esiintymiskokemusta omaavia näyttelijöitä. Aluksi tulistuin tästä, sillä sarjan lapset eivät ole vaikeavammaisia, joten erityisten näyttelijöiden löytäminen ja valmentaminen rooliin ei olisi ollut haastavaa. Tätä pohtiessani muistin kuitenkin omalta elokuva-alan opiskeluajaltani, kuinka erilaista lasten kanssa näytteleminen oli ollut aikuisiin verrattuna. Suomessa ei ole juurikaan kokeneita vammaisia näyttelijöitä, etenkään lapsia. Kotimaisten tuotantojen aikataulut ovat usein tiukkoja. Siitä kuitenkin syntyy paradoksi: kokemus karttuu vain tekemisen kautta ja roolia ei saa, ellei ole kokenut. Tämä on merkittävä syy sille, miksi vammaisten ja muiden erityistarpeita omaavien hahmojen näytteleminen tulisi ensisijaisesti jättää ihmisille, joilla on asemasta omakohtaista kokemusta. Lisäksi heidän mukanaan tuomansa tarinat ja aito kokemus erityisyydestä toisivat sarjaan syvyyttä.
Sarjassa pyritään kuitenkin aitoon erityisyyden kuvaukseen: käsikirjoittaja Kontturi otti aina jokaisen tuotantokauden alussa yhteyttä erityisluokan opettajiin kuullakseen heidän tarinoitaan siitä, millaisia haasteita erityisluokan oppilaat kokevat, ja mitä luokissa oikeastaan tapahtuu. Sarjaa tehtäessä ei kuitenkaan ymmärtääkseni haastateltu erityisoppilaita heidän omista ajatuksistaan ja kokemuksistaan, vaan tieto kulki tuotannolle välikäden kautta. Opettajat eivät välttämättä näe kaikkea, joten suora kysyminen lapsilta itseltään voisi tuoda esiin hiukan erilaisia tarinoita. Näkyvämpien erityispiireiden kuten sokeuden kohdalla sarjassa oltiin hyödynnetty syvempää kosketuspintaa omaavia konsultteja; ilmeisesti käsikirjoitusvaiheessa oltiin huomioitu sokean lapsen näkökulmaa. Ymmärtääseni tämän lapsen osaamista ei kuitenkaan hyödynnetty sokean hahmon näyttelijän ohjauksessa. Sokeaa näytellyttä Valtteria oli tämän omien sanojensa mukaan neuvonut valkoisen kepin käytössä sokean ihmisen avustaja. En täysin ymmärrä syytä tähän, sillä vaikka tuotannon tuttavaperheestä löytynyt sokea ei olisi halunnut olla ns. valmentamassa, olisi tähän pestiin saatu varmasti joku esimerkiksi Näkövammaisten liitolta.
Vaikka representaatio on paikoin ontuvaa, kuvaa sarja osuvasti monelle vammaiselle tuttua asiaa, nimittäin vertaistukea ja yhteisöllisyyttä. Tämä ei suinkaan tarkoita, etteivät lapset olisi ajoittain sotajalalla keskenään, tai että he olisivat samaa mieltä kaikesta. Riitoja ja eripuraa syntyy, mutta tiukan paikan tullen nuoret pitävät yhtä: kun Max, toisen kauden kuuro poika, meinataan laittaa tavalliselle luokalle, erityiset keksivät yhdessä tavan, jolla suunnitelma ei toteutuisi. Samanlainen kaava toteutuu ensimmäisellä kaudella, kun Tommi joutuu viettämään välitunnit eristyksissä huonon käytöksensä vuoksi. Tällöin erityiset puhuvat hänen puolestaan. Kolmannella kaudella, kun tic-oireinen Tarmo ei oireidensa häpeilyltä kehtaa laulaa, muut keksivät keinot, joiden avulla hän ei ehkä tuntisi oloaan niin ulkopuoliseksi. Tällainen toisten auttaminen ja tukeminen ovat vahvasti läsnä myös vammaisten todellisessa arjessa.
Sarjassa käsitellään myös asioita, joihin jokainen nuori voi löytää jotain samaistumispintaa. Lapset ihastuvat ja yrittävät ala-asteelaisille kömpelöön tapaan ilmaista, tai olla ilmaisematta tunteitaan. Nämä kohdat olivat minusta sympaattisia, ja toivat mieleeni nuoremman version itsestäni. Ihastumisen lisäksi sarjassa on esillä myös ikävämpi mutta hyvin yleinen ilmiö, koulukiusaaminen. Sen ilmenemismuotoja käsitellään moninaisesti samoin kuin sen vaikutuksia. Minusta oli ihanaa, kuinka nuoret pitivät toistensa puolia kiusaajia vastaan.
Toivoisin sarjan ottavan tulevaisuudessa enemmän kantaa vammaisten kohtaamaan syrjintään. Vaikka kyseessä on raskas aihe, voidaan sitä käsitellä lapsentasoisesti. Mikäli lapsi oppii tunnistamaan jo nuorena toimintakykynormista poikkeaviin kohdistuvan syrjinnän, joka normaalisti on juurtunut yhteiskuntamme rakenteisiin niin, ettei sitä hahmota, toimii hän parempana liittolaisena. Toivoisin myös näkeväni sarjassa eri tavoin erityisiä, kuten vaikkapa liikuntavammaisia.
Vaikka Erityiset ei olekaan virheetön kuvaus normeista poikkeamisesta, enkä itse olisi voinut olla kauempana kohderyhmästä, en tuomitse sarjaa pahana vammaisrepresentaationa. Vertailu Best Foot Forwardiin ei myöskään ole täysin reilua, sillä Apple TV+-sarjan tuotannossa oli vammaisia niin kameran edessä kuin sen takanakin, eikä Suomen elokuva – ja televisioskenellä välttämättä ole sellaisia resursseja. Uskon Erityisten tekijöiden onnistuvan jossain määrin tavoitteessaan, eli tarjoamaan lapsille samaistumispintaa, jos he ovat erityisiä ja toisaalta myös ikkunan erityisyyden maailmaan.
Lue myös:
Vammaisrepresentaation sudenkuopat
Kynäniekan salaiset mietteet 