Mielenterveys, Työ

Itseohjautuvakin kaipaa tukea

Työkulttuurimme on raaka. Meiltä odotetaan toisinaan mahdottoman suurta tehokkuutta. Saatetaan odottaa ns. automaattisesti, että ongelmatilanteet tai haasteet selvitetään itse, eikä viedä esimiehen tietoon. Oletetaan, että se hoituu nopeasti ja vaivatta, jos niin on tapahtunut aiemmin. Alaisille tunnutaan antavan vastuuta, joka ei heille kuulu. Jos jossain pyydetään apua, saatetaan vedota kiireeseen ja todeta: ”Kyllähän te nyt siitä selviätte, kun toimitte niin mahtavan itsenäisesti muutenkin.”

Työkulttuurissamme ei tunnuta tiedostavan käsitettä ”huono ajanjakso.” Tällä jaksolla voimavarat riittävät vain varsinaisinaisiin työtehtäviin.  Yksityiselämän ei pitäisi vaikuttaa työelämään, todellisuudessa niitä ei voi kuitenkaan erottaa toisistaan. Jos päivittäisessä elämässä joutuu esimerkiksi tappelemaan perusoikeuksistaan tavallista enemmän, tai jos lähipiirissä on sairautta, vaikuttaa se työpanokseen ja kykyyn käsitellä ja selvittää ylimääräisiä haasteita, joihin ei ole ehkä ennen törmännyt.

Olen ollut aina itseohjautuva, pidän uusiin asioihin perehtymisestä ja niihin liittyvien kysymysten selvittämisestä. Yleensä koen, että passiivisesti vastausten odottelu kestää liian kauan. Aina edes itseohjautuva henkilö ei kykene tarttumaan lisähommaan, jos mieli temppuilee, tai jos kysyminen ei tuota tulosta.

Toisinaan tuntuu siltä, etteivät esimiehet pysähdy kuuntelemaan alaisiaan. Tuskin kukaan työntekijä haluaa juosta kysymässä pomoltaan jatkuvasti jotain tai häiritä työkavereidensa tehtäviä pohtimalla haasteita ääneen. Ymmärrän, että kiire ja vastuu lisääntyvät mitä ylemmäs työpaikan hierarkiassa mennään. Koskaan tilanteen ei kuitenkaan tulisi olla sellainen, ettei työntekijälle ole aikaa. Silloin esimiehen tulisi jakaa työtaakkaansa muiden kesken, esimerkiksi palkkaamalla yksi henkilö lisää vastaavaan asemaan.

Olen joutunut tilanteeseen, jossa työpaikassani aloitti kaksi uutta työntekijää. Tein omia tehtäviäni kaikessa rauhassa, kunnes kuulin toteamuksen: ”Kysykää Pinjalta jos jotain tulee, hän tietää kyllä. Hämmennyin. Olin otettu luottamuksesta, mutta… Hyvin nopeasti kävi selväksi,  että uusien perehdytys oli ollut pintapuolista. Seuraavat kaksi vuoroani menivät käytännössä siihen, että neuvoin ja ohjeistin untuvikkoja.

Osasin hommani, joten työnantajani oli luottanut oikeaan henkilöön. Tilanteessa toimittiin kuitenkin väärin. Minulta ei koskaan kysytty, onko minulla rahkeita hoitaa perehdytys loppuun. Olin vuorojen jälkeen aivan uupunut, pitihän minun hoitaa omatkin tehtäväni. Pienissä asioissa työkaverit voivat auttaa toisiaan, mutta perusteellisempaa ohjeistusta heidän harteilleen ei tulisi sysätä ilman keskustelua aiheesta. Mitä tapahtuu jos rivityöntekijä ohjeistaakin kollegaa väärin? Kenellä on vastuu? 

Luovemmilla aloilla, kuten journalismissa, tuntuu, että ylemmällä taholla on kummallisia luuloja alaisistaan. Tuntuu, että juttukeikoille lähetetään ilman mitään tietoa siitä, mihin toimittaja oikeastaan on menossa. Luotetaan siihen, että hänellä on kyllä vainu tehdä materiaalista kuin materiaalista juttu. Pitkän uran journalismin parissa tehneiden toimittajien kohdalla tilanne voikin ehkä olla se, että teksti syntyy ilman tarkempia esitietoja tai valmistautumista. Mielestäni ylemmän tahon tulisi kuitenkin ottaa huomioon, ettei kokeneellakaan kirjoittajalla, joka ei ole kuitenkaan tehnyt koluminen lisäksi juuri muita lehtitekstejä, voi olla samanlaista otetta hommaan kuin vuosikausia eri juttutyyppien välillä sukkuloineella tekijällä.

Käytännön tekeminen on tehokkain tapa oppia. Siinä ei kuitenkaan ole mitään järkeä, että henkilö lähetetään kentälle tekemään juttua x hyvin  vähillä tiedoilla ja luotetaan siihen, että tekstistä tulee hyvä. Pahimmassa tapauksessa esimerkiksi toimittajanalku käyttää lukuisia tunteja tekstin rustaamiseen vain kuullakseen, että tämä ei ole kirjoitettu lainkaan siitä kulmasta, jota pomo ajatteli. Se jos mikä laskee motivaatiota yrittää seuraavan version kanssa. Ihmiset eivät osaa lukea ajatuksia.

Työnantajien tulisi seurata alaistensa toimintaa ja hommien etenemistä, eikä luottaa siihen, että kaikki hoituu. Jos kysymykset ohitetaan tai vastataan ympäripyöreästi, tuntuu työntekijästä, ettei häntä kuunnella. Se aiheuttaa tyytymättömyyttä ja uupumusta mahdollisesti muutenkin raskaassa työssä. Jos työntekijä ei koe saavansa arvostusta työssään, laskee hänen tehonsa. Hän saattaa hakeutua muihin hommiin.

Nykyinen työkulttuuri ja oletukset työntekijöiden henkisen kapasiteetin muuttumattomuudesta aiheuttavat uupumusta. Työnantajien pitäisi antaa alaisilleen vapaampi tila puhua. Ennen kaikkea heidän pitäisi pysähtyä kuuntelemaan. Hyvät ohjeistukset muuttuviin tilanteisiin takaavat sen, että ihmisillä on motivaatio tehdä varsinainen työ, eikä kaikki energia kulu selvittelyyn, miten asioiden pitää mennä. Itseohjautuvatkin kaipaavat tukea.  

 

1 vastaus artikkeliin “Itseohjautuvakin kaipaa tukea”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.