Seksi- ja kehopositiivinen vaikuttaja ovat termejä, joita en ensimmäisenä ajatellut itseeni liitettävän. Vielä vähemmän olen ajatellut sitä, että itsestäni sellaisia joskus käyttäisin. Kuitenkin näin on päässyt käymään, kuin vahingossa. Se tuntuu jotenkin vieraalta. Minäkö seksi- ja kehopositiivinen vaikuttaja? Minä, joka olen aivan jumissa itseni, oman kehoni ja seksuaalisuuteni kanssa, ainakin kausittain? Minä, jolle omien tarpeiden ja halujen sanoittaminen on joskus tuskallisen hankalaa, varsinkin jos kyseessä on uusi kumppani. Minä, joka olen joskus sairastanut syömishäiriön ja jonka mieleen tuo viheliäinen sairaus yrittää eksyä aina silloin tällöin, masennuksen ollessa pahimmillaan? Silti, olen ottanut jonkinasteiseksi agendakseni ajaa seksuaalisuuden moninaisuutta, sitä kuinka on tehtävä sekä kuvastoa erilaisista ja eri tavoin toimivista kehoista. Miten näin on päässyt käymään?
Seksi- ja kehoposiitivinen vaikuttaminen eivät tarkoita, että henkilö olisi yliseksuaalinen tai aina sinut itsensä kanssa.
Seksi- ja kehopositiiviseen vaikuttamiseen suhtautumiseni on jossain määrin ristiriitaista. Ainakin omalla kohdallani. Usein tunnutaan ajattelevan, että sen täytyy olla aina positiivista kun puhuu omasta kehostaan tai seksuaalisuudestaan jos on tämän aspektin vaikuttaja. Itselleni se ei ole niin. Haluan nostaa esiin myös rikkinäisyyttä ja sanoitettavuuden hankaluutta, sitä kun oikeudet eivät toteudu, sekä sitä kuinka asioiden pitäisi muuttua.
Vaikka puhun tässäkin blogissa seksuaalisuudesta ja kehonkuvasta osittain vammaisnäkökulmasta, rikkoakseni aiheeseen liittyviä tabuja, teen hommaa myös yleisemmästä näkökulmasta. Siitä, kuinka seksuaalisuus ja kehollisuus ovat lähtemätön osa ihmisen henkistä hyvinvointia. Koen sen erittäin voimauttavana. En ole enää vammaisaktivisti sinänsä, olen pelkkä aktivisti. Ainakin omissa silmissäni, silloin jos niin tahdon. Se, ettei minua nähdä vammais- etuliitteen kanssa, on suorastaan harvinaista.
Kun teen näistä asioista sisältöä, ymmärrän paremmin omaa suhdettani seksuaalisuuteen ja kehooni. Sitä, kuinka se muuttuu tilanteesta riippuen ja on välillä aivan liian sidoksissa muiden ihmisten kommentteihin. Miksi omien tarpeiden ja tunteiden sanoittaminen on minulle ajoittain haastavaa? Tämä johtuu ihan siitä, että olen kokenut aiemmissa säädöissäni ja suhteissani niin paljon torjutuksi tulemista yllättäen ja ilman selityksiä, kun aiemmin kaikki on ollut hyvin. Pelkään alitajuntaisesti, että uudenkin kumppanin kanssa tapahtuisi näin, jos sanon mitä todella haluan. Annoin ja annan edelleen toisinaan, muiden mielipiteiden ja tapahtumien vaikuttaa itseeni liikaa.
Tämän vaikuttamisen aspektin voin tehdä joko vammaisuuden näkökulmasta, tai heittää rajoitteeni nurkkaan ja unohtaa ne hetkeksi.
Olen ajoittain herkillä kehooni kohdistuville kommenteille. Pidän siitä, että olen pienikokonen ja helposti toisten ihmisten “heiteltävissä.” Ensinnäkin se helpottaa jo avustamista, jos siirtymisissä ei ole rasitteena ylimääräistä painoa. Toisekseen, itselläni on semmoinen mekanismi aivoissani, että jos nousen turvallisille käsivarsille helposti, tulee siitä turvallinen olo. Silti esimerkiksi kommentit kehon muutoksista, olivat ne sitten pieneen laihtumiseen tai muuhun liittyen, tuntuvat nihkeältä. Nostavat karvat pystyyn. Niin ei pitäis olla. Muiden ihmisten kommenteilla ei ole mitään väliä, ainoa millä on merkitystä, on se että viihtyy itse omassa kehossaan ja tuntee olonsa hyvinvoivaksi.
Usein ajatellaan, että ihmisellä, joka puhuu avoimesti seksuaalisuudesta, on hirvittävän vilkas ja värikäs seksielämä. Niin ei tarvitse olla. Ollakseen seksi- ja kehopositiivinen, ei tarvitse olla juuri sillä hetkellä täydellisen sinut kehonsa kanssa. Mitä seksuaalisuuteen tulee, voi vaikuttamista tehdä, vaikka seksielämä nukkuisikin talviunta. Itse ainakin koen tekeväni vaikuttamista enemmän silloin, kun henkilökohtaisessa elämässä jokin tökkii. Vaikuttamistyö auttaa siihen, että muistan ainakin jollain tasolla hyvät puolet asioista ja kipuilen niiden kanssa vähemmän.
Kun otin itsestäni ensimmäiset rohkeammat kuvat vuonna 2016, en koskaan ajatellut laittavani niitä nettiin. Ajatus kamerasta itsestään tuntui jo suunnattoman ahdistavalta.
En tee sitä mitä teen, muiden kommenttien takia. En laittaudu nätiksi tai pukeudu tietyllä tavalla, jotta saisin kehuja tai saisin jonkun säädön tai kumppanin sanomaan: “Haluan sua.” Asialliseen tapaan lausutut kommentit tuntemattomaltakin lämmittävät. Runkkausmateriaalista minun ei tarvitse tietää mitään. Jos kumppanin tai säädön haluista saa kuulla laittautumisen myötä, on se ehdoton plussa. Lähtökohtaisesti teen niitä asioita kuitenkin omaksi ilokseni. Yleensä onnistun tavoitteessani.
Silloin kun olin aivan rikki itseni kanssa, enkä tiennyt kuinka rakastaa itseäni tai kehoani, seksuaalisuuden voimannuuttavan aspektin löytämisestä puhumattakaan. En voinut kuvitellakaan, että koskaan esiintyisin kuvissa vähissä vaatteissa. En osannut edes ajatella sitä, että julkaisisin niitä internettiin pointtini tehostamiseksi.
Ensimmäiseen kuvaussessioon päädyin kuin vahingossa. Idea lähti puoliksi vitsillä ilmoille heitetystä toteamuksesta. Kaksi rämäpäätä kun olemme, päätimme yhdessä toteuttaa ajatuksen. Kuvaaja on ihminen, johon luotan täysin. Päivä oli hauska ja nauroimme paljon. Silti, minua ahdisti rajusti. Kamera tuntui viholliselta, uhalta. Ahdistukseni näkyi kamerassa.
Ajan kanssa kameraan tottuu, se alkaa tuntua ystävältä. Sitä ryhtyy kehittelemään mitä hulluimpia ideoita ja löytämään luovuuttaan. Jos kameran eteen kanssaan saa houkuteltua tärkeän, luotettavan ihmisen, voi syntyä taidetta. Kuvassa kanssani @sirjavanajala.
Siitä huolimatta kuvista tuli suunnattoman kauniita. Itkin nähdessäni lopputuloksen. “Saatoinko tuo olla minä? Minä, joka en toisinaan kestä katsoa peilikuvaansa?” Vuosien varrella olen rentoutunut kameran edessä valtavasti ja se näkyy kuvissa. Olen jopa oppinut nauttimaan luotettavan ystävän kameran edessä olemisesta ja valmis kokeilemaan jännien ideoiden toteuttamista. Olen kuitenkin ihminen. Jos henkilökohtaisessa tunne-elämässäni tapahtuu jotain sellaista, joka ikävä kyllä muuttaa sitä kuvaa, miten näen itseni. Se näkyy kuvissa. En ole yhtä vapautunut. Toisaalta henkiset takapakit johtavat usein siihen, että päädyn kameran eteen toteuttamaan jonkun suunnitelmistani tai luotettavan ystävän hulluimman idean. Vaikka vihaan kameran edessä olemista, on rooliin heittäytyminen ja paremmaksi versioksi itsestäni muuttuminen minun tapani käsitellä tunteita ja saada niistä ote. Mahdollisesti pyrkiä muuttamaan negatiivista ajatus- ja toimintamallikertymääni.
Tämän aspektin vaikuttamisella tahdon paitsi parantaa suhtautumista itseeni, myös näyttää esimerkkiä muille. Jokainen voi löytää oman seksuaalisuutensa voimauttavan kulman. Itsensä kanssa kipuilu on ymmärrettävää, mutta siitä voi päästä yli. Se vaatii työtä, itsensä rakastaminen ei tapahdu hetkessä. Takapakit ovat ok. Jokaisella, oli vammaa tai ei, on oikeus olla seksikäs ja haluta. Jokaisella on oikeus pukeutua juuri niin kuin tahtoo. Jokainen voi oppia rakastamaan itseään suurimman osan ajasta. Jokainen meistä voi toimia juuri niin, kuin itse tahtoo. Toimintani on omalla tavallaan keskisormen nosto yhteiskunnan oletuksille siitä, mitä vammainen voi olla.
Muistakaahan myös seurata minun ja @ladyclitter IG-liveä to 11.6 klo 17 näistä aiheista.
Lue myös:
Seksi – ja kehopositiivisuudesta, sekä häirinnän kohtaamisesta
Millainen on vammaisen suhde kosketukseen?
Missä on vammaisten seksivalistus
Sinulle, seksuaalisuuteni
