Vaikuttamistyö on usein raskasta. Tätä hommaa tekevä joutuu miettimään tarkoin omian rajojaan suhteessa siihen mistä on valmis milloinkin puhumaan ja millä tavoin. Nämä rajat saattavat myös muuttua ajan kanssa. Vaikuttajana oleminen on usein sosiaalista, mikä saattaa hirvittää ihmistä, joka ei ole sosiaalisissa tilanteissa kuin kala vedessä. Miten minä olen selättänyt sosiaalista ahdistustani, ja miten tämä homma on siinä auttanut? Mitä tämä pesti on opettanut minulle itsestäni ja itsestään?
Monet tietävät, että minulla on esiintymiskammo ja ylipäätään ainakin jonkinasteinen sosiaalisten tilanteiden pelko. Päätyössäni, eräänlaisessa asiakaspalvelussa, se ei koskaan näy tai ole näkynyt. Töissä minulla on selkeä rooli ja tiedän tismalleen mitä tehdä. Olen kuin larppaaja hahmossaan, ja niin työroolini näenkin. Työn aiheuttama sosiaalisen akun loppuun kuluminen näkyy enemmänkin siinä, että pelkkä ajatus ihmisten näkemisestä tuntuu usein pahalta.
Sosiaalinen ahdistus näkyy herkemmin vapaa-ajalla tai kun minulla ei ole ammatillista roolia, jonka taakse piiloutua. Uusiin ihmisiin tutustuminen pelottaa ja olen vapaasti muodostuneissa ryhmissä usein hiljaa. Ryhmätyöt ja projektit ovat jälleen asia erikseen, sillä niissä minulla on rooli ja selkeä tehtävä. Vapaissa ryhmissä etsin sellaista kuumeisesti, usein sitä löytämättä.
Miten ihmeessä siis pystyn tekemään vaikuttamistyötä, etenkin näin koronakeväänä, jolloin tekemäni työ on saanut ihan uudet mittakaavat? Olenhan tehnyt hyvin paljon esimerkiksi Instagram-livejä, joissa yleisö voi kasvaa valtavan laajaksi ja moninaiseksi. Tätä kysymystä pohdin itsekin usein.
Kun asiaan tarkemmin paneutuu, on vastaus yksinkertainen: Puhe- tai esiintymistilanteessa on sellaisten ihmisten edessä, jotka ovat itsenäisesti päättäneet saapua kuuntelemaan. Tai vastaavasti joku katsonut minun olevan sen arvoinen, että minut on aiheellista kutsua vierasluennoitsijaksi. En siis ehkä olekaan niin tumpelo, kuin mitä mieleni tahtoo minulle uskotella.
Entäpä live-esitykset? Ne ovat areenoina avoimia. Kuka tahansa voi päätyä seuraamaan esiintymistä mistä tahansa taustoista. Toisaalta se on hienoa, mutta kyllähän se osittain pelottaa. Ehkä asiaa kuitenkin helpottaa se, että vaikka livessä pystyy olemaan vuorovaikutuksessa yleisön kanssa nauhoitushetkellä, ei heidän kasvojaan näy. Kaiken voi siis tehdä esimerkiksi oman kodin rauhasta ja jollain tasolla leikkiä, että puhuu vain itsekseen tai sen henkilön kanssa, jonka kanssa liveä pitää.
Nämä seikat ovat auttaneet minua selviämään esiintymispelkoni kanssa. Jos paniikki on iskeäkseen, iskee se jälkikäteen. Nykyään näin tapahtuu enää äärimmäisen harvoin.
Sosiaalinen väsymys iskee kuitenkin todella nopeasti. Esimerkiksi äänitettyäni H-sanaa kaksi tuntia, olin sen jälkeen koko loppuillan uupunut ja poikki. Vielä seuraavanakin päivänä ajatus sosiaalisesta kanssakäymisestä ahdisti, vaikka nauhoitukset itsessään olivat olleet upea kokemus. Esiintymiskammosta voi siis päästä yli esiintymällä, vaikka jälkiseuraamuksista ei välttämättä yhtä helposti eroon pääse.
Mitä muuta vaikuttamistyö on minulle opettanut itsestäni ja toisaalta itsestään? Olen rohkeampi kuin luulin. Olen aina pitänyt itseäni jokseenkin arkana ihmisenä, joka ei uskalla lähteä tekemään asioita, joihin niihin liittyy sosiaalinen kontakti vieraaseen ihmiseen. Tänä vuonna olen kuitenkin tehnyt hirvittävästi erilaisia hienoja yhteistöitä, jotka ovat nostaneet toimintaani vaikuttamiskentällä paremmin esille. Toivon, että voisin valjastaa tämän ns. somepersoonana löytämäni rohkeuden myös arkielämässäni. Että uskaltautuisin esimerkiksi tulevassa kouluympäristössä puhumaan enemmän vieraille ihmisille.
Olen oppinut sen, että aroista asioista puhuminen kannattaa. Samalla toki tulee luultavasti saamaan jossain määrin lokaa niskaansa, sillä joku pahoittaa aina mielensä. Kaikkia ei voi miellyttää. Ei ainakaan, jos tahtoo oikeasti vaikuttaa asioihin.
Jostain syystä minulla on aina ollut kova miellyttämisen tarve, enkä ole halunnut tuottaa kenellekään mielipahaa. Se usein johtaa siihen, että terävästä kielestäni huolimatta varon sanojani ja asettelen niitä kovin tarkkaan. Etenkin mielenterveysviikolla käsittelemäni aiheet ovat kuitenkin osoittaneet, että eripuraa ja mielipahaa voi syntyä aivan yksinkertaisista aiheista. Sellaisista, joissa ei pitäisi olla mitään kysymysmerkkejä tai muita ihmisiä hämmentäviä seikkoja. Jos haluaa saada äänensä kuuluviin, täytyy osata varautua siihen, että osa ihmisistä tulee suuttumaan. Täytyy osata ottaa vastaan kritiikkiä ja sulkea se itsensä ulkopuolelle sillä ajatuksella, että kritiikki ei ole koske itseä henkilönä, vaan tehtyä työsuoritusta. Toisten suutahtaminen ei aina myöskään tarkoita, että olisi itse tekijänä väärässä. Ihmisillä on erilaisia tapoja nähdä maailmaa. Tietenkään ketään ei saa tieten tahtoen loukata tai haukkua. Virheet ja väärinkäsitykset on pyrittävä korjaamaan.
Ymmärrän nyt paremmin, että jos oikeasti on jotain painavaa sanottavaa, ihmiset pysähtyvät kuuntelemaan. Kuten aiemmassa postauksessani ”Mitä vuosi bloggarina on minulle opettanut” mainitsin, olen kuitenkin huomannut myös sen, että aina ne postaukset, joiden olin ajatellut lähtevän leviämään, eivät olekaan niitä, jotka saavat tuulta alleen.
Olen löytänyt ihmisenä enemmän omaa suuntaani, ja ymmärtänyt mitä haluan tehdä. Olen hahmottanut tapani kirjoittaa ja olla läsnä ihmisille tekstieni ja esiintymisteni kautta. Tiedän nyt myös sen, etten halua vaikuttaa vain tietyillä aspekteilla, vaan haluan laajentaa kenttääni huomattavasti aikaisempaa laajemmalle. Ymmärrän paremmin sen, että tekemällä tätä hommaa pystyn paremmin myös hahmottamaan tuntemuksiani ja olemaan vertaistuki muille. Jollakin tekstillä, jonka olen kokenut hyvin henkilökohtaiseksi ja ajatellut, ettei se ketään lämmitä, saattaakin olla suuri merkitys monelle lukijalle.
Olen oppinut myös sen, että aiheita voi löytää mistä vain, täytyy vain miettiä oikeaa näkökulmaa. Tuotettava materiaali ei lopu, jos on valmis omien voimavarojen mukaan venyttämään rajojaan puhumalla myös sellaisista aiheista, joista joskus ajatteli, ettei tulisi koskaan puhumaan. Yllättävistä aiheista voi tulla itselle suuria oivalluksia.
Vaikuttamistyö vie paljon aikaa ja jos hommansa haluaa tehdä hyvin, joutuu sen eteen näkemään myös vaivaa. Aina homma ei edes ole kovin kiitollista, vaan voi saada kuraa ja epäilyksiä niskaansa. Toisaalta, jollekin aiheiden käsittely voi antaa uskoa ja voimaa. Vaikuttamistyö voi auttaa myös itsereflektion työkaluna ja keinona sosiaalisten pelkojen voittamiseen.
Lue myös:
Kirjoittaminen tunnetyöskentelyn välineenä
Bloggaaminen tunnetyöskentelyn välineenä
Mitä vaikuttamistyö on opettanut minulle?
Miten masennus on minuun vaikuttanut?
Mitä larppaaminen on opettanut minulle?
