Vammaisuus

Voiko vammaisen passivoida sanoilla?

Vammainen tarvitsee arjessaan muiden ihmisten apua. Jotkut tarvitsevat sitä hyvinkin vähän, kun taas toisten arki ja selviytyminen ovat, asioita kaunistelematta, riippuvaisia muiden avusta. Oli avuntarve millainen tahansa, kaikilla on tarve elää, ja ennen kaikkea tuntea elävänsä itsenäistä ja itsensä näköistä elämää.

Sanoilla on merkitystä. Ne vaikuttavat siihen millaisia mielikuvia muodostamme toisistamme ja itsestämme. Tiedämme jokainen, kuinka positiivinen palaute voi nostaa ylös ja negatiivinen painaa jonnekin pohjamutiin. Jos haukut ja vähättelet ihmistä, hän voi alkaa pitää itseään vähempiarvoisena. Jos vammainen kuulee jatkuvasti esimerkiksi avustajiensa tai muun sosiaalisen ympäristönsä puolesta olevansa vain auttamisen kohde, eikä elämänsä aktiivinen tekijä, hän saattaa muuttua passiivisemmaksi. ”Miksi edes yrittäisin tehdä mitään, kun kuitenkin muut näkevät minut vain taakkana?

Vaikka vammainen itse olisi sinut sen kanssa millaisilla sanonnoilla hänen arkensa mahdollistamisesta puhutaan, tietyt maneerit ja sanamuodot voivat aiheuttaa negatiivisia mielikuvia ympärillä oleville ihmisille. Saatetaan ajatella, että vammaisen yli voi vapaasti puhua, eikä tämä hallitsee lainkaan omaa elämäänsä. On täysin eri asia käyttää sanoja ”auttaa” ja ”tukea” kuin ”viedä”. ”Autanko mä sut tonne?” versus. ”Vienkö mä sut tonne?” ovat hyvin erilaisia lauseita tilanteissa, jossa vammainen esimerkiksi ottaa itse askeleita, kunhan saa tukea.  Jälkimmäinen vie vammaiselta roolin.

Sanamuodoilla myös tuodaan vammainen aktiiviseksi osaksi tilannetta myös silloin, kun tämä tarvitsee tehtävässä merkittävästi apua. ”Sittenkö meikataan?” kertoo, että vammaisella on rooli tekemisessä, vaikka hänen hienomotoriikkansa ei sallisikaan taideteosten loihtimista kasvoille omin käsin. ”Sittenkö meikkaan sut?” taas antaa helpommin kuvan invasta ikään kuin nukkena, jolle voi tehdä mitä vain. Älkää käsittäkö väärin. Toisinaan nukkeus on varsin ok ja voi olla jopa mukavaa antaa toiselle vapaat kädet taiteilla ja odottaa itse jännityksellä tulosta.

Mikäli vammainen kuulee jatkuvasti arjessaan olevansa vain avun kohde, vaikuttaa se hänen minäkuvaansa ja sitä kautta käytökseensä. Hän saattaa vetäytyä, turhautua ja/tai muuttua passiiviseksi elämänsä suhteen. Pahimmillaan se vaikuttaa esimerkiksi avustajan ja vammaisen työsuhteeseen. Vammainen ei ehkä tahdo huonosti kommunikoivaa avustajaa vuoroon.

Vammaisen ohi puhutaan usein. Avustajalle, tai vielä pahempaa ystävälle, voi joku satunnainen ohikulkija todeta: ”Onpa kiva kun sä pidät tuosta huolta! ” Kyllä, osa vammaisista tarvitsee huolenpitoa, mutta monet meistä toimivat mm. työnantajina avustajilleen ja ovat siten johtoasemassa, eivät siis hoidettavan roolissa. Nämä satunnaiset ohikulkijat, samoin kuin kaupan kassat, lääkärit ja taksikuskit, voivat myös ohittaa vammaisen täysin keskustelussa ja puhua suoraan hänen avustajalleen tai muulle seuralaiselle. Hyvin ohjeistettu avustaja osaa ohittaa ajattelemattoman ihmisen puheet, mutta kaikki eivät osaa olla kuin seiniä. Osa menee mukaan ohipuhumiseen. Moinen sivuuttaminen turhauttaa. Se voi myös satuttaa ja passivoida.

Vammainen joutuu kohtaamaan masentavaa kieltä myös itseään koskevissa päätöksissä ja hakemuksissa: Kaikkialla selitetään toimintakyvyttömyydestä toimintakyvyn sijaan. Tämä on toki täysin ymmärrettävää kaikesta huolimatta. Jos esimerkiksi kuntoutushakemuksissa saavutuksia hehkutettaisiin hehkuttamasta päästyään, saattaisivat byrokraatit katsoa, ettei tuo inva nyt mitään kuntoutusta tarvitse. Vamman haasteita on tarkoituksenmukaista nostaa esiin. Mikä on ongelmallista? Mihin inva tarvitsee apua? Silläkin on merkitys, mitä negatiivisia sanoja käytetään. Ellei ole puheissaan tarkka, ovat haastekuvauksetkin helppo tulkita liian negatiivisesti, pitkälti säästösyistä. Kuitenkin nämä tarkoin harkitut negatiiviset kuvaukset voivat aiheuttaa vammaisessa ahdistusta, etenkin jos hän joutuu tankkaamaan lausuntoja päätöksestä valittaessaan. Jos jatkuvasti kuulee mihin ei pysty, alkaa väkisinkin miettimään, että mihin sitten muka oikein pystyy.

Vaikka mm. terapeutit joutuvat lausuntoa kirjoittaessaan käyttämään karua kieltä, on välttämätöntä, että arjessaan ja terapiakohtaamisissa he käyttävät huomioivaa kieltä. Kieltä, joka keskittyy pieniinkin saavutuksiin ja iloitsee niistä. Olisi kaikille hyväksi, jos me muutkin tarkkailisimme kielenkäyttöämme ja pyrkisimme tähän samaan malliin. Turhasta ei kuitenkaan kannata kehua.

On tärkeä muistaa, että sanoilla voimme paitsi voimistaa, myös satuttaa. Tämä kulminoituu hyvin pienissä ja yksinkertaisissakin puhuttelutavoissa. Pumpulissa ei kannata kasvattaa ketään, eikä tietenkään kenenkään kuuluisi joutua olemaan jatkuvasti varpaillaan sanamuotojen kanssa. On kuitenkin hyvä hahmottaa millaista vahinkoa toistuvat negatiivissävytteiset ilmaukset voivat aiheuttaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.