Mielenterveys, Vammaisuus

Miksei vahvaksi kehuminen ole välttämättä hyvä juttu?

Juttua on päivitetty 9.3.2021 minusta viikolla 9 julkaistun IL-docin ja siitä poikineen palautteen vuoksi. Kursivoidut osat ovat docin inspiroimaa tekstiä.

Ihminen kaipaa toiminnastaan kehuja. Ne piristävät päiväämme ja saavat meidät uskomaan siihen, mitä teemme. Ylitsevuotavat, tai ns. perusteettomat kehut menettävät kuitenkin uskottavuutensa. On myös eri asia kehua (tuntematonta) henkilöä persoonana, kuin kehua jotain hänen tekemäänsä asiaa, joka on tehnyt vaikutuksen. Tässä postauksessa käynkin läpi sitä, miksi esimerkiksi vahvaksi kehuminen voi kohteen mielessä kääntyä itseään vastaan. 

“Sä olet niin vahva” on lause, joka saa minut näkemään punaista välittömästi. Etenkin, jos se on muodossa “Sä olet yksi vahvimmista mun tapaamista ihmisistä” ja karkaa ilmoille tuntemattoman huulilta. Ei siinä auta kuin nyökytellä hymyillen ja kiittää kauniisti, hyväähän tuolla kommentilla tarkoitetaan. Se on kehu. Todellisuudessa minun tekisi mieleni huutaa näille ihmisille päin naamaa, vähintäänkin haastaa heidän näkemyksensä hyvin kärkkäästi. Millä perusteella tuntemattomat ylipäätään sanovat minua, tai ketä tahansa muuta vahvaksi?

Miten ylipäätään määrittelemme vahvuuden? Fyysisen voiman kohdalla mittarit ovat huomattavan helppoja ja järkeenkäyviä, mutta puhuttaessa henkisestä vahvuudesta, tilanne on kimurantimpi. Onko vahva hän, joka ei murru kyyneliin suurienkaan vaikeuksien ja murheiden edessä? Hän, joka ei näytä lannistuvan mistään, vaan on aina yhtä hymyä, tai vähintäänkin peruspositiivisella asenteella? Hänkö, joka uskaltaa näyttää tunteensa? Onko ihminen, joka kehtaa myöntää tarvitsevansa apua kuitenkin vahvempi kuin hän, joka yrittää selvitä kaikesta itse? Henkisen vahvuuden määrittely riippuu varmasti siitä, keneltä, ja miltä sukupolvelta asiaa kysytään.

Yleisesti ottaen ihmiset, tutut ja tuntemattomat, toteavat esimerkiksi vakavasti sairastuneiden olevan vahvoja. Niinhän he ovatkin, mutta se ei tarkoita, etteikö heitä pelottaisi. Sairaudet, etenkin henkeä uhkaavat, rasittavat mieltä huomattavasti. Joskus tuntuisi vain helpommalta luovuttaa. Samoin pahimmassa masennusjaksossa, jolloin valoa ei tunnu löytyvän millään, tuo lause saattaa olla jopa elintärkeä. Vaikka lausahdus tulisi vieraalta ihmiseltä, saattaa aktivoida aivoissamme sellaisen pienen ja pippurisen: “Perkeles! Pahemminkin voisivat asiat olla, kyllä minä tästä vielä nousen” – asenteen. Toisaalta, vaikutus voi olla myös aivan toisenlainen.

Sairas nostetaan helposti jalustalle. Sairaus nähdään ehkä vammaa helpommin sellaisena, joka voisi iskeä itselle tai läheiselle. Sitä saattaa verrata itseään toiseen ja miettiä, että jos itse kärvistelisi sairauden kourissa ei varmasti näyttäisi tuolta tai jaksaisi vaikkapa käydä tapahtumissa tai salilla.

Jokaisella on oma tapansa tuntea ja kokea asioita, sitä kautta myös oma tapansa sairastaa. Me näemme vain sen, mitä henkilö antaa itsestään ulospäin. Emme siis tiedä, mitä hän tuntee ja millaiseksi hän kokee vointinsa. Olo voi olla kaikkea muuta kuin vahva ja kommentoijaa tekisi mieli pyytää vain olemaan hiljaa.

Onko esimerkiksi sairastuneella muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin ja yrittää elää elämäänsä? Kyllä, voisihan sitä luovuttaa ja lukittautua kotiinsa jääden sänkyyn makaamaan tai turvautua johonkin radikaaliin ratkaisuun, kuten mahdollisen lopun nopeuttamiseen oman käden kautta. Yleensä, ellei puhuta vaikeasti masentuneesta ihmisestä, hänen todennäköinen kuolemanpelkonsa pistää hänet yrittämään kaikkensa, jottei häviäisi shakkiottelua viikatemiehen kanssa.

Mutta entäpä me vammaiset? Mikä tekee meistä vahvoja tuntemattomien silmissä? Sekö, että elämme normaalia arkea ja riehumme pitkin kyliä siinä missä muutkin, emmekä jää neljän seinän sisään suremaan sitä, että tarvitsemme apua joissakin päivittäisissä toiminnoissa ja “joudumme” käyttämään apuvälineitä? Edelleen, voin puhua vain syntymävammaisen näkökulmasta ja omasta puolestani, mutta rajoitteet oppii hyväksymään ja niiden kanssa elää täyspainoista elämää. 

Se, että esimerkiksi pyörätuolissa olevaa nimitetään vahvaksi vain hänen rajoitteidensa vuoksi kertoo edelleen vallalla olevista vammaisuuteen liittyvistä negatiivisista asenteista ja vääristyneistä käsityksistä. Usein ajatellaan automaattisesti, että vammainen kärsisi, tai että hänen elämänsä olisi jotenkin huonompaa kuin vammattoman.

Korvaani särähtävät erityisesti yliampuvat kehut, olivat ne osoitettu kenelle tahansa. “Yksi vahvimmista koskaan tapaamistani” on fraasi, joka saa minut kohottamaan kulmani taivaisiin. Ymmärrän, että toista halutaan tsempata, mutta moista ei voi sanoa juuri koskaan pelkän ulkoisen olemuksen tai minimaalisen yhdessä vietetyn hetken perusteella, kun ei tiedä henkilöstä tai hänen elämästään yhtään mitään. Miksi siis nostaa toinen niin selkeästi jalustalle ilman perusteita? Kehulta menee pohja, jos se enemmänkin ärsyttää tai hämmentää vastaanottajaa.

On ihanaa, että minusta tehty dokkari on herättänyt laajaa keskustelua ja koskettanut monia. Sen sijaan sellaiset kehut, joissa minua on sanottu vahvaksi, ihanaksi tai inspiroivaksi ovat tuntuneet väärältä. Ei minusta ja haasteistani opi mitään yhden lyhyen videon ja artikkelin perusteella. En tee vammaisaktivismia, koska tahdon tehdä sitä. Toimin vammaisaktivistina, koska minun ja monien muiden on pakko korottaa ääntään, jotta yhteiskunnalliset epäkohdat muuttuvat. Minusta saa löytää inspiraatiota omaan toimintaansa. Minua, tai ketään muutakaan, ei ole syytä nostaa jalustalle jonkun ominaisuuden tai kokemuksen vuoksi. Se, mikä katsojasta näyttää inspiroivalta, voi olla kokijasta kamalaa. Sama pätee toisin päin. Se, mikä voi katsojasta näyttäytyä kamaluutena, voi olla minulle arkea. Kenties koen itse asian positiivisena.

Jaan elämääni, osin henkilökohtaisiakin asioita. Omasta mielestäni en kuitenkaan ole rohkea, en nimittäin puhu uusista asioista. Puhun ilmiöistä, joista monet ennen minua ovat puhuneet. En edes jaa henkilökohtaisempia kokemuksia, vaan pidän ne visusti itselläni. Mediassa jakamani puoli on vain osa minua. Todellisuudessa olen monella tapaa kettumainen ja haastava ihminen. 

Olen vahva. Rajoitteiden kanssa eläminen ei kuitenkaan tee minusta vahvaa, vaikka se onkin opettanut kovapintaisuutta. Vammani on vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Vahvan minusta ovat tehneet elämänkokemukset, joista vain osa liittyy etäisesti rajoitteisiini. Olen vahva, koska minut kasvatettiin siten. 

Miksi tartun tähän kaikkeen? Vastaus on yksinkertainen. On eri asia sanoa henkilöä vahvaksi tai rohkeaksi, kuin hänen tekoaan tai esiintymistään vahvaksi. Esimerkiksi esiintymiseni vaikkapa IL-docissa saattoi näyttäytä monen silmissä vahvana ja / tai rohkeana. Sitä se olikin. Puhuin asioista ja ilmiöistä oikeilla nimillä, kainostelematta. Toin esiintymiseen mukaan myös omaa persoonaani. Minä ja esiintymiseni olemme eri asioita. Tämä ero on hyvä myös tiedostaa. Vahvaksi kehuttu henkilö voi nimittäin kokea paineita. Pitääkö hänen aina olla samalla tavoin esillä? Pitääkö hänen aina uskaltaa korottaa ääntään? Voiko hän näyttää, että hänellä menee huonommin? Tuottaako hän pettymyksen jollekin kuvitteelliselle taholle vai aletaanko häntä pitää entistä vahvempana, turhaan? 

Kehottaisin jokaista miettimään, kuinka kanssaihmisiä on fiksuin kohdata. Jos henkilö on tuntematon, suosittelisin lähestymään nimenomaan sen tekemisen hienouden, ei persoonan kautta. Lisäksi välttäisin ylitsevuotavan hienoja sanoja, sillä ne saattavat viedä sanoilta pohjaa. Kirjoittaessakin esimerkiksi sanat ”todella”, saattavat todellisuudessa syödä lauseen uskottavuutta ja vähentää sen voimaa. Sama pätee puheessa. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos sinua tultaisiin ilman syytä kehumaan maasta taivaisiin usein henkilökohtaiset rajat siinä samalla unohtaen? Luultavasti vähintäänkin hämmentyisit. Emme voi tietää toisen ulkoisen olemuksen perusteella hänen taustoistaan ja siitä, mitä hän on käynyt läpi. Kauniiksi tarkoitetut sanat voivat tuntua loukkaukselta, jos ihmisen kokemus itsestään ei vastaa sanoja. Vastaavasti ihminen saattaa kokea itsensä aiheettoman inspiraation lähteinä. Vammaiset tai sairaat haasteineen eivät ole olemassa kenenkään inspiraation lähteinä. He elävät elämäänsä.

Vastaa