Mielenterveys, Vammaisuus

Miksei vahvaksi kehuminen ole välttämättä hyvä juttu?

“Sä olet niin vahva” on lause, joka saa minut näkemään punaista välittömästi. Etenkin, jos se on muodossa “Sä olet yksi vahvimmista mun tapaamista ihmisistä” ja karkaa ilmoille tuntemattoman huulilta. Ei siinä auta kuin nyökytellä hymyillen ja kiittää kauniisti, hyväähän tuolla kommentilla tarkoitetaan. Se on kehu. Todellisuudessa minun tekisi mieleni huutaa näille ihmisille päin naamaa, vähintäänkin haastaa heidän näkemyksensä hyvin kärkkäästi. Millä perusteella tuntemattomat ylipäätään sanovat minua, tai ketä tahansa muuta vahvaksi?. 

Miten ylipäätään määrittelemme vahvuuden? Fyysisen voiman kohdalla mittarit ovat huomattavan helppoja ja järkeenkäyviä, mutta puhuttaessa henkisestä vahvuudesta, tilanne on kimurantimpi. Onko vahva hän, joka ei murru kyyneliin suurienkaan vaikeuksien ja murheiden edessä? Hän, joka ei näytä lannistuvan mistään, vaan on aina, jos ei nyt yhtä hymyä niin peruspositiivisella asenteella? Hänkö, joka uskaltaa näyttää tunteensa? Onko ihminen, joka kehtaa myöntää tarvitsevansa apua kuitenkin vahvempi kuin hän, joka yrittää selvitä kaikesta itse? Henkisen vahvuuden määrittely riippuu varmasti siitä, keneltä – ja miltä sukupolvelta asiaa kysytään.

Yleisesti ottaen ihmiset, tutut ja tuntemattomat, toteavat esimerkiksi vakavasti sairastuneiden olevan vahvoja. Niinhän he ovatkin, mutta se ei tarkoita, etteikö heitä pelottaisi. Sairaudet, etenkin henkeä uhkaavat, rasittavat mieltä huomattavasti. Joskus tuntuisi vain helpommalta luovuttaa. Samoin pahimmassa masennusjaksossa, jolloin valoa ei tunnu löytyvän millään, tuo lause saattaa olla jopa elintärkeä. Vaikka lausahdus tulisi vieraalta ihmiseltä, saattaa aktivoida aivoissamme sellaisen pienen ja pippurisen: “Perkeles! Pahemminkin voisivat asiat olla, kyllä minä tästä vielä nousen” – asenteen.  

Sairas nostetaan helposti jalustalle. Sairaus nähdään ehkä vammaa helpommin sellaisena, joka voisi iskeä itselle tai läheiselle. Sitä saattaa verrata itseään toiseen ja miettiä, että jos itse kärvistelisi sairauden kourissa ei varmasti näyttäisi tuolta tai jaksaisi vaikkapa käydä tapahtumissa tai salilla. 

Jokaisella on oma tapansa tuntea ja kokea asioita, sitä kautta myös oma tapansa sairastaa. Me näemme vain sen, mitä henkilö antaa itsestään ulospäin. Emme siis tiedä, mitä hän tuntee ja millaiseksi hän kokee vointinsa. Olo voi olla kaikkea muuta kuin vahva ja kommentoijaa tekisi mieli pyytää vain olemaan hiljaa. 

Onko esimerkiksi sairastuneella muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa eteenpäin ja yrittää elää elämäänsä? Kyllä, voisihan sitä luovuttaa ja lukittautua kotiinsa jääden sänkyyn makaamaan tai turvautua johonkin radikaaliin ratkaisuun, kuten mahdollisen lopun nopeuttamiseen oman käden kautta. Yleensä, ellei puhuta vaikeasti masentuneesta ihmisestä, hänen todennäköinen kuolemanpelkonsa pistää hänet yrittämään kaikkensa, jottei häviäisi shakkiottelua viikatemiehen kanssa.

Mutta entäpä me vammaiset? Mikä tekee meistä vahvoja tuntemattomien silmissä? Sekö, että elämme normaalia arkea ja riehumme pitkin kyliä siinä missä muutkin, emmekä jää neljän seinän sisään suremaan sitä, että tarvitsemme apua joissakin päivittäisissä toiminnoissa ja “joudumme” käyttämään apuvälineitä? Edelleen, voin puhua vain syntymävammaisen näkökulmasta ja omasta puolestani, mutta rajoitteet oppii hyväksymään ja niiden kanssa oppii elämään, ja haluaa elää täyspainoista elämää.

Se, että esimerkiksi pyörätuolissa olevaa nimitetään vahvaksi vain hänen rajoitteidensa vuoksi kertoo edelleen vallalla olevista vammaisuuteen liittyvistä negatiivisista asenteista ja vääristyneistä käsityksistä. Usein ajatellaan automaattisesti, että vammainen kärsisi, tai että hänen elämänsä olisi jotenkin huonompaa kuin vammattoman. 

Korvaani särähtää erityisesti yliampuvat kehut, olivat ne osoitettu kenelle tahansa. “Yksi vahvimmista koskaan tapaamistani” on fraasi, joka saa minut kohottamaan kulmani taivaisiin. Ymmärrän, että toista halutaan tsempata, mutta moista ei voi sanoa juuri koskaan pelkän ulkoisen olemuksen tai minimaalisen yhdessä vietetyn hetken perusteella, kun ei tiedä henkilöstä tai hänen elämästään yhtään mitään. Miksi siis nostaa toinen niin selkeästi jalustalle ilman perusteita? Kehulta menee pohja, jos se enemmänkin ärsyttää tai hämmentää vastaanottajaa.

Kehottaisin jokaista miettimään, kuinka kanssaihmisiä on fiksuin kohdata. Miltä itsestäsi tuntuisi, jos sinua tultaisiin ilman syytä kehumaan maasta taivaisiin usein henkilökohtaiset rajat siinä samalla unohtaen? Luultavasti vähintäänkin hämmentyisit.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.