Kirjoitin tämän tekstin 2021, mutta rustasin sen käytännössä täysin uusiksi 28.1.2024, sillä kirjoitustyylini on muuttunut vahvasti.

Kuvat on tehty AI:ta käyttäen.

Huom! En kykene käsittelemään ableismia niin, että yksi teksti kattaisi kaiken.

Yhteiskuntamme on rakennettu pitkälti vammattomien ehdoilla. Vammaisiin liittyy paljon ennakkoluuloja ja haitallisia asenteita, jotka saattavat suorasti tai epäsuorasti vaikuttaa mahdollisuuksiin osallistua. Yhteiskunta, joka on rakentunut vammattomien ehdoilla, sulkee valtavan määrän ihmisiä ulos, sillä eri lähteiden mukaan 15-16% maailman väestöstä on jollain tavoin vammaisia. Miten ableismi ilmenee? Miten sitä voidaan kitkeä?

ENNAKKOLUULOT JA KIELENKÄYTTÖ

ABLEISMI OSANA KIELTÄ. Englanninkielisessä maailmassa on ollut paljon puhetta siitä, ettei sanaa disabled saisi enää käyttää. Olen tästä samaa mieltä, sillä kyseisen termin suora käännös on ei-pystyvä. Se liittää heti oletuksia vamman omaavaan henkilöön. Samanlaisia ongelmia on suomen kielessä aiemmin käytetyssä sanassa invalidi, invalid, eli epäkelpo. Jälleen sana, joka asettaa vammaisen huonompaan asemaan suhteessa muihin.

Entäpä termi vammainen? Monet kauhistelevat sitä, mutta sillä ei ole samanlaista käännöstä kuin aiemmilla sanoilla. Vammainen tarkoittaa kirjaimellisesti henkilöä, jolla on vamma, eli jokin toimintakykyyn vaikuttava tekijä. Ihmiset kauhistelevat silti termiä ja välttävät sitä. Tämä johtuu siitä, kuinka olemme kulttuurisesti jo vuosia käyttäneet vammaista (perusteettomasti) synonyymina huonommuudelle. Termin vaihtaminen ei kuitenkaan poista ongelmaa – sitä, miten vammaiset nähdään. Tärkeää on pyrkiä vaikuttamaan tapaan, jolla kieltä käytetään. Termin varomisen sijaan siis täytyisi käyttää sitä ainoastaan silloin, kun puhutaan vamman omaavista henkilöistä. Mikäli näemme vammaisen terminä negaation kautta, vaikutamme voimakkaasti myös henkilön itsemääräämisoikeuteen. Jollekulle oma vamma voi olla merkittävä osa identiteettiä: se vaikuttaa tapaan katsoa maailmaa ja osaltaan myös siihen, millainen ihminen on. Parhaimmillaan se voi myös antaa ihmiselle yhteisön.

Lue lisää vammaisuuteen liittyvästä termistöstä tästä

ENNAKKOLUULOT LÄPILEIKKAAVAT ELÄMÄN: Vammaisuus nähdään usein kuolemaa  kurjempana kohtalona ja vammautuminen jonkin menettämisenä. Nämä ajatukset heijastuvat vammaisen ihmisen elämään eri tavoin.

Ohipuhuminen ja ennakkoluulot ovat arkipäivää: “Mitä haluaisitte hänen ottavan?” kysyi tarjoilija avustajaltani kerran laivalla. Tämä toistui huolimatta siitä, että vastasin kysymyksiin itse ja avustajani käski tiedustella asiaa minulta. Ei ole yksi, eikä kaksi kertaa, kun lääkärit, kassahenkilökunta, tai taksikuskit ovat kääntyneet puhumaan avustajalleni sen sijaan, että olisivat kysyneet minua koskevia asioita minulta. “On se hienoa, että sä toit ton ulos”, on ystävälleni sanottu baarissa. Todellisuudessa minä olin meistä se lähes vesiselvä, joka vahti muita. “Mitenkäs teillä siellä päivätoiminnassa?” on taksikuski kysynyt, kun olin matkalla tekemään elämäni tärkeintä lehtihaastattelua toimittajan roolissa. En väheksy päivätoimintaa, monelle se on tärkeä paikka. Itse en ole kuitenkaan ollut hetkeäkään päivätoiminnassa. “Sä olet vahvin ihminen, kenet olen tavannut”, sanoi tyyppi salilla, kun tein liikettä varmasti puolella siitä painosta, jolla hän itse tekisi.

Edellä kuvatut kohtaamiset saattavat tuntua pieniltä, ohikiitäviltä hetkiltä. Itsessään ne ovatkin sitä, mutta vammaisen elämässä ne toistuvat jatkuvasti. Nämä kohtaamiset puhuvat omaa kieltään siitä, millaisina vammaton maailma näkee toimintakykynormista eroavat: elämä on kurjaa oikeuksista taistelua, oman kehon kanssa ei voi olla sinut, kalenteri on tyhjä, ja aivan arkisetkin toiminnot vaativat (kaikilta automaattisesti) valtavia ponnisteluja. Vammainen nostetaan helposti alustalle, jolla tämän ei kuuluisi olla.

Lue tästä enemmän ennakkoluuloista, joita vammaiset kohtaavat.

Työelämä ei ole inklusiivinen. Työmarkkinoilla rehottaa ableistisia ajatuksia, joiden vuoksi pestiin kykenevä, mahdollisesti korkeakoulutettu vammainen jätetään palkkaamatta. Vammaisen kykyä toimia tehokkaana työyhteisön jäsenenä epäillään ja hänen palkkaamisestaan ajatellaan koituvan lisäkuluja. Nykyinen työkulttuuri (puhumattakaan hallituksen siihen kaavailemista muutoksista) eivät tue osa-aikatyötä. Moni vammainen olisi rautainen tekijä, mutta kokoaikatyö saattaa tuntua liian raskaalta keholle, mikä heikentää mahdollisuuksia tehdä töitä.

Lue tästä enemmän siitä, miksi vammaisia on työmarkkinoilla vähän. Tästä voit lukea erilaisista tavoista tehdä työkulttuurista inklusiivisempi. 

Opinnoissa voi ilmentyä myös ableismia. Jokaisella on tulee olla samanlaiset mahdollisuudet opiskeluun. Vamma ei lähtökohtaisesti vaikuta mahdollisuuksiin opiskella ja saada sitä kautta itselle mielekästä työtä, mikäli henkilö saa tarvitsemansa tukitoimet. Luokkatilat voivat kuitenkin olla esteelliset siten, ettei henkilö pääse paikkaan, jossa opetus järjestetään: pahimmassa tapauksessa oppilaitos voi tarjota itseopiskelua tai hybridimuotoista oppimista vaihtoehtona. Hybridimuotoinen opiskelu on hyvä vaihtoehto olla tarjolla tilanteissa, joissa henkilön on fyysisesti mahdotonta saapua paikalle esimerkiksi avustajavajeen tai kuljetuspalveluongelmien vuoksi. Sitä ei kuitenkaan tulisi tarjota ainoana vaihtoehtona, sillä verkkovälitteisestä vuorovaikutuksesta jää aina jotain uupumaan. Joissain opiskelupaikoissa on myös kurssikohtaista (siis opettajan itsensä päätettävissä) hyväksytäänkö vammaisen yhdessä opinto-ohjaajan kanssa laatima yksilöllisten opiskelujärjestelyjen suositus. Yksilölliset järjestelyt eivät tarkoita sitä, että vammainen pääsisi opinnoissaan helpolla vaan tasa-arvoisia opiskelumahdollisuuksia. Vaikka yhdenvertaisuusvaltuutettu jyrähtäisi asiasta ja loisi oppilaitokselle painetta korja tilannetta, on prosesi yleensä pitkä ja odottelujalla vammaisen mahdollisuudet osallistua opetukseen pysyvät heikkoina. Tämä taas vaikuttaa oppimistuloksiin.

Huom! Oppilaitokset eivät voi velvoittaa opiskelijaansa tekemään heille, etenkään ilmaiseksi esteettömyyskartoitusta. Vammaisuus ei automaattisesti tee ihmisestä esteettömyyden asiantuntijaa: jos häntä ei ole erikseen koulutettu esteettömyysasioihin, osaa hän luultavasti arvioida ainoastaan, kuinka hän tai välitön lähipiirinsä pääsisivät nykyisillä apuvälineillään liikkumaan tilassa. Esimerkiksi minä en olisi lainkaan pätevä pohtimaan, kuinka vaikka kuuro tai sokea kykenisi navigoimaan tilassa. Lisäksi kokonaisvaltainen tilan esteettömyyden arviointi vie aikaa. Ei pidä myöskään unohtaa päivänselvää faktaa: Tehdystä työstä tulee saada palkka. 

Ennakkoluulot vaikuttavat tapaan nähdä itsensä. Sisäistetty ableismi – siis sisäistetty ajatus omasta huonommuudesta ja tieto siitä, että itseä ja osaamistaan joutuu jatkuvasti todistelemaan – johtaa helposti kompensointiin. Kompensoinnilla tarkoitan tilannetta, jossa omaa fyysistä toimintakykyä ja sen puutteita pyritään korvaamaan muilla elämän osa-alueilla. Itselläni kompensaation tarve johti etenkin nuorempana siihen, että koin tarvetta loistaa jatkuvasti koulussa: olin polttaa itseni loppuun yläasteen aikana, kun keskiarvoni oli 9,5. Varsinkin nuorempana koin tarvetta toitottaa, ettei mieleni toiminnassa tai ymmärryksessäni ollut haasteita, vammani oli vain fyysinen. Vaikka lauseeni oli tosi, ilmaisutapani oli eittämättä ableistinen esimerkiksi kehitysvammaisia kohtaan. Monen vammaisen kohdalla sisäitetty ajatus erilaisuuden huonommuuudesta johtaa yritykseen peittää omaa vammaansa. Tämä tarkoittaa pyrkimystä pärjätä omillaan silloinkin, kun se ei olisi mitenkään mahdollista ja ajaa vammaisen pahimmillaan vaaratilanteisiin ja/tai loppuunpalamiseen, sillä energia ei riitä muuhun elämään. Oppiessaan ajatuksen vammaisuuden huonommuudesta vamman omaava henkilö voi alkaa vähättelemään muita vammaisia, tai tiedostamattaan arvottamaan heitä toimintakyvyn mukaan. 

Saavuttamattomat palvelut ja toimintakykynormiin nojaava rakentaminen

KAUPUNGIN INFRASTRUKTUURI RAJOITTAA. Rakennusten esteettömyyteen kiinnitetään nykyisin enemmän huomiota ja se on kirjattu myös lakipykäliin. Se, kuinka hyvin esteettömyyttä huomioidaan, riippuu kaupungista. Helsingissä esteettömyyden miettiminen on tuntunut olevan huomattavasti tärkeämpää, kuin pienemmissä kaupungeissa. Uskon tämän johtuvan siitä, ettei pienissä paikoissa ajatella olevan runsaasti vammaisia. Riippumatta siitä, kuinka monta vammaista kunnassa on, tulee esteettömyys huomioida. On fakta, että usein suuriin paikkoihin on helpompi päästä, kuin pieniin putiikkeihin.

Mitkä seikat edesauttavat sitä, että rakennuksista tehdään esteellisiä?

Esteettömyys ajatellaan kapeasti. Usein tilan esteettömyyttä pohdittaessa keskitytään siihen, onko siinä portaita. Esteettömyys on paljon muutakin. Mahtuuko käytävillä liikkumaan apuvälineillä? Onko WC-tiloissa tarpeeksi tilaa siirtymisiin? Onko kaiteita riittävästi? Ovatko ne tarpeeksi pitkiä ja vakaita? Ongelmana on, ettei suunnittelussa hyödynnetä apuvälineenkäyttäjien tietotaitoa, jota on ensiarvoisen tärkeää kuunnella rakentamisessa ja suunnittelussa. Ellei vammasta ole omakohtaista kokemusta, joko suoraan itsellä tai lähipiiristä, ei voi mitenkään tietää, millaisia kaikkia seikkoja tulisi huomioida käytännön tasolla. Olennaista on haastatella niitä, joita esteettömyysasiat henkilökohtaisesti koskettavat, ja pyytää erilaisten apuvälineiden käyttäjien konsultointia. Minäkään en tule aina manuaalilla liikkuessani pohtineeksi, pääsisinkö jostakin sähkärillä, jos olisin kyseisen tuolin itselleni valinnut. Vastaavasti liikuntavammaisena en voi tietää, millaisia tukitoimia esimerkiksi sokea tarvitsee pystyäkseen navigoimaan tilassa luontevasti.

Esteettömän rakentamisen ajatellaan olevan kuluerä, josta voi säästää. Tätä ajatusta tukee mielikuva, jonka mukaan vammaiset eivät käy missään. Se, ettei meitä vammaisia näy jossain, saattaa johtua rakennuksen esteellisyydestä tai siitä, ettei meillä ole esimerkiksi tarpeeksi avustajatunteja. Usein esitetään mielipide “vain pieni osa ihmisiä on vammaisia, joten miksi kaiken uudisrakentamisen tarvitsisi olla esteetöntä?” Tämä pohjautuu ajatukseen, jossa vammaiset kuuluvat heille tarkoitettuihin tiloihin, eivät kaikkialle. Tässä näkyy vahvasti pelko vammaisuutta ja sitä faktaa kohtaan, että vammaiset ovat ainoa vähemmistöryhmä, johon kuka vain voi yhtäkkiä kuulua: esteetön rakentaminen on kaikkien etu, sillä kuka tahansa voi koska tahansa tarvita esimerkiksi luiskaa tai hissiä, viimeistään vanhetessaan.

On ymmärrettävää, ettei kaikista vanhoista rakennuksista voida mitenkään saada esteettömiä. Tukeakseen tasa-arvoa jokaisen julkisen rakennuksen kohdalla tulisi kuitenkin vakavissaan miettiä seuraavaa kysymystä: Miten voisin tehdä tilasta esteettömän? Osa antiableistista työtä on myös tilojen esteettömyysselosteen kirjoittaminen. Pelkkä “tila on esteetön”, ei itsessään riitä kertomaan, kuka kykenee liikkumaan tilassa ja millä tavoin.

PALVELUT EIVÄT OLE SAAVUTETTAVIA. Saavutettavuudella tarkoitetaan paitsi tekstin helppolukuisuutta, myös esimerkiksi sivuilla olevia fontteja ja värien kontrasteja. Saako niistä selvän? Saavutettavuutta miettiessä on tärkeä miettiä myös sitä, kuinka hyvin erilaiset verkkosivustot tai palvelut toimivat erilaisilla apuvälineillä, kuten ruudunlukulaitteilla. Julkisen sektorin toimijoilla on nykyään velvollisuus huolehtia palveluidensa saavutettavuudesta. Järjestöjen ja yritysten osalta laki digitaalipalveluiden saavutettavuudesta koskee kuitenkin vain yhteisöjä, joiden rahoituksesta vähintään puolet tulee julkisilta tahoilta, sekä erikseen määriteltyjä aloja, kuten pankkeja ja vakuutusyhtiöitä. Laista ei kuitenkaan aina olla tietoisia tai välitetä. Olen itsekin nähnyt toinen toistaan kummallisempia väri- ja fonttiyhdistelmiä verkkosivustoilla, joissa saavutettavuus olisi tärkeää.

Verkkopalvelua tai -sivustoa tehdessä/uusittaessa kannattaa saavutettavuus huomioida jo suunnitteluvaiheessa. Kuten rakentamisessakin, olemassa olevan sivuston päivittäminen on uuden sivuston tekemistä työläämpää, vaikka ratkaisut saattavat itsessään olla pieniä.

VAMMAISPALVELUT LISÄÄVÄT BYROKRATIAN MYÖTÄ ERIARVOISUUTTA. Suomessa on periaatteessa hyvä palvelujärjestelmä, jonka pitäisi taata vammaisten osallisuuden mahdollisuudet: näihin palveluihin lukeutuvat esimerkiksi henkilökohtainen apu, asunnonmuutostyöt ja kuljetuspalvelumatkat. Palveluita tulisi lain mukaan myöntää tarpeeksi henkilön yksilöllisiin tarpeisiin nähden. Käytännössä tämä ei toteudu monenkaan kohdalla heti. Palvelut ovat usein byrokratiataistelun takana. Ne vaativat usein oikaisuvaatimuksia ja valituksia. Tämä taistelu vaatii sitkeyttä, ymmärrystä lain kiemuroista ja ennen kaikkea hyviä verbaalisia taitoja. Vaikka saisikin tarvitsemansa palvelut heti, on jo hakemuksessa kyettävä sanoittamaan itsensä hyvin, ja toisaalta varomaan käyttämästä sellaisia ilmaisuja, jotka voitaisiin tulkita väärin. Se, miten vammainen saa palveluita, ei saisi olla riippuvainen hänen asuinpaikastaan. Todellisuudessa tuntuu olevan vahvasti kiinni paitsi asuinpaikasta ja myös käsittelijästä, kuinka paljon vammainen saa tarvitsemiaan palveluita.

Vammainen joutuu usein myös valitsemaan kahden palvelun välillä. Kun hain asunnonmuutostöitä, sain muuten toivomani muutokset helposti, mutta keittiön kohdalla jouduin valitsemaan: jos saisin esteettömän keittiön, jouduttaisiin avustajatuntejani vähentämään. Esteetön keittiö ei vaikuttaisi avustajatuntien tarpeeseen (ottaen huomioon tiettyjen avuntarpeideni laadun), mutta sen avulla kykenisin tekemään ruokaa itsenäisemmin ja esimerkiksi paistamaan asioita hellalla ilman selkäni rikkomista. Yltäisin paremmin myös jääkaapille, jos joskus tarvitsisin jotain. 

Saaduissa palveluissa on käytännön ongelmia:

1.Kuljetuspalveluissa ei ole tarpeeksi resursseja, eli autojen ja kuskien määrä ei ole tasapainossa suhteessa kysyntään. Tämä johtaa vammaisen elämässä jatkuvaan aikataulujen kaatumiseen. Se, ettei tälle hyvin tiedostetulle ongelmalle olla halukkaita tekemään mitään, puhuu omaa kieltään siitä, ettei vammaisten menoja pidetä tärkeinä, eikä vammaisen panosta yhteiskuntaan arvosteta. Lue tästä enemmän kuljetuspalveluiden ongelmista.

2. Henkilökohtaisen avun järjestämisessä on puutteita. Lain mukaan vammaiselle henkilölle tulee olla riittävästi apua ja avun järjestämiseen tulee olla useampi vaihtoehto. Periaatteessa niitä onkin kolme: työnantajamalli, palveluseteli ja ostopalvelu. (Tästä voit lukea, miten avun järjestämisen tavat eroavat toisistaan.) Kunta kuitenkin pakottaa usein työnantajaksi sellaisenkin henkilön, jolla ei siihen olisi kapasiteettia. Syy pakottamiseen on selvä: ratkaisu tulee halvemmaksi hyvinvointialueelle. Työnantajuuteen sisältyy kuitenkin paljon vastuita ja velvoitteita, joihin moni vammainen ei kykene tai halua ryhtyä. Jokaisella tulisi olla mahdollisuus järjestää apunsa kuten tahtoo. Ostopalveluista taas ei välttämättä saa apua silloin, kun sitä tarvitsee, mikä rajoittaa osallistumista. Vastaavasti ostopalvelun kautta työhön tulevaa henkilöä ei välttämättä saa itse valita – toisin sanoen vammainen ei ehkä voi vaikuttaa siihen, kuka häneen koskee. Hän saattaa joutua kohtaamaan jos jonkinlaista kohtelua. 

ABLEISMIN PURKAMINEN

Miten ableistisia rakenteita voidaan lähteä purkamaan? Vastaus on yksinkertainen: meidän on luovuttava ajatuksesta, jonka mukaan vammaisuus olisi kärsimystä. Jos ympäristö tukee vammaisen mahdollisimman itsenäistä ja omannäköistä elämää, on elämä yhtä täyttä kuin vammattomalla. Omannäköisen elämän rakennuspalikat eivät vammaisen kohdalla ole rakettitiedettä. Toimintakyky ei ole stabiili, vaan siihen voi vaikuttaa: yksilöllisiin tarpeisiin nähden riittävä kuntoutus ylläpitää ja usein myös parantaa toimintakykyä. Omatessaan itselleen sopivat apuvälineet, mieluisa ja toimivan asunnon, sekä riittävästi avustajatunteja sekä kuljetupalveluita ja kyetessään elämään ympäristössä, joka näkee hänet kokonaisuutena, vammaisella on mahollisuus elää mahdollisimman täyttä elämää. Lue lisää keinoista helpottaa vammaisten osallisuutta tästä.

Kun palvelujärjestelmä mahdollistaa vammaisten osallisuuden, tottuvat vammattomat (näkyvän) vammaisuuden kohtaamiseen, eivätkä esimerkiksi apuvälineet vaikuta niin pelottavilta tai vierailta. Palvelujärjestelmän muuttamisessa auttaa esimerkiksi kokemustoimijoiden hyödyntäminen. Jotta palvelujärjestelmän muuttaminen olisi mahdollista, tulisi kokemustoimijoita hyödyntää myös ns. ruohonjuuritasolla: sote-alan opiskelijoille tulisi tarjota mahdollisuus kuulla kokemusoimijoita, mieluusti mahdollisimman moninaisista taustoista jo opiskellessaan, jotta he osaisivat työelämässä ollessaan kohdata vammaiset asiakkaansa oikealla tavoin. 

On syytä muuttaa median vammaiskuvastoa: tarvitsemme kuvastoa, jossa vammaiset nähdään elämässä normaalia arkea, ystävinä, kumppaneina, harrastuksissa, työssä, kohtaamassa ongelmia, jotka eivät liity vammaisuuteen. Jokainen meistä on joskus ableistinen: on tärkeää pyrkiä purkamaan omaa ajatteluaan vammaisuuteen liittyen ja haastaa tapaa, jolla erilaiset ihmiset nähdään.

Pyrkimys inklusiiviseen kielenkäyttöön on osa saavutettavuutta. Puhuessani tässä tekstissä ableismista sorrun itse ableismiin. Termi on yleisyydestään huolimatta monia ulossulkeva, ellei sitä selitä auki. Ollakseen inklusiivinen on käytettävä selkeää kieltä ja pyrittävä selittämään esimerkiksi ammattialaan liittyvää sanastoa auki tai käytettävä selvempiä ilmaisuja. Joissain tilanteissa tämä voi olla haastavaa, sillä jotkut oman ammattikunnan sanat ovat itselle niin arkipäivää, ettei niiden vaikeaselkoisuutta hahmota. Pyrkimys inklusiiviseen kielenkäyttöön on muistettava myös akateemisessa maailmassa, niin tutkimusta tehdessä kuin opetustilanteissa. 

Kouluttautumismahdollisuuksien parantaminen. Koulutus ei takaa tietä onneen tai varmaa asemaa työmarkkinoilla. Ennen kaikkea se ei määritä ihmisen arvoa. Siitä huolimatta koulutuksella saattaa olla merkittävä asema vammaisen yhteiskunnallisen aseman parantamisessa. Vammaisille tulisi nykyistä hanakammin pyrkiä löytämään jatkokoulutusmahdollisuuksia, mikäli he kokevat terveydentilansa sen sallivan, mutta ketään ei myöskään tule pakottaa kouluttautumaan. Kouluttautuminen ei kuitenkaan saa heikentään vammaisen taloudellista asemaa opintojen ajaksi. Koulun tulee huolehtia siitä, että vammainen saa tarvitsemansa tukitoimet, jotta tämä voi opiskella tasavertaisesti muiden kanssa. 

Mitä tehdä jos tajuaa / saa kuulla toimineensa ableistisesti vammaisen kohdattuaan?

Jokainen meistä toimii todennäköisesti säännöllisin väliajoin ableistisesti. Me vammaisetkaan emme ole immuuneja tälle, sillä aivan samalla tavalla meihin vaikuttavat yhteiskunnalliset ajatukset vammaisten huonommuudesta. Meillä on kokemus vain omasta elämästämme – ja mahdollisesta lähipiiristämme. Ellemme ole ottaneet vammaisuuden moninaisuudesta selvää, teemme varmasti virheitä. Omaa ableismiaan ei kannata säikähtää – tärkeää on se, miten toimit seuraavaksi.

Pyydä anteeksi, sillä tahatonkin ableismi satuttaa. Jos olet toiminut ableistisesti, ei se tee sinusta pahaa ihmistä. Tärkeintä on se, kuinka toimit seuraavaksi. Kuuntele, älä kyseenalaista tai vähättele: etenkin enemmistöön kuuluvana viimeinen asia, mitä kannattaa tehdä, on alkaa väittelemään vammaisen kanssa siitä, oliko toimintasi väärin vai ei. Älä vetoa siihen, ettei joku tuntemasi vammainen koe vastaavaa toimintaa ableistisena: olemme yksilöitä. Muista, ettei oma vammaisuutesi tai muu vähemmistöstatuksesi tarkoita, ettet voisi olla ableistinen: jos sinulta on puuttunut vertaistuki, etkä ole ottanut selvää asioista, on sinulla ymmärrys vain omasta toimintakyvystäsi.

Kysy: Mikäli et ole varma, mikä tapahtuneessa oli väärin, voit aina yrittää luoda keskustelutilanteen: “Olen pahoillani, että toimin tavalla x, voitko avata tapahtunutta näkökulmastasi lisää, jotta en enää toimisi vastaavalla tavalla?” Vammainen on oman kokemuksensa kautta paras tietolähde, jonka voit saada. Ota kuitenkin huomioon, ettei yksikään vammainen henkilö voi puhua muusta, kuin omista tai lähipiirinsä kokemuksista. Vähemmistöjen sisäisissä kokemuksissa on merkittäviä eroja. Vaikka keskustelu vammaisen kanssa olisi kultaakin arvokkaampaa, ei vammainen ole arkea eläessään velvoitettu valistamaan ketään. Älä siis oleta vammaisen olevan halukas opettajaksesi, sillä jatkuva valistaminen vie voimia ja toisinaan haluamme vain olla. Tilanteissa, joissa keskustelu ei ole mahdollinen, on internet täynnä tietoa, jota voit hyödyntää.

Omia voimavaroja kuunnellen voit myös puhua tilanteesta someen tai ystäville: jos kerrot tapahtuneesta, kuinka ennakkoluulosi mahdollisesti haastettiin ja mitä ymmärsit, voit oman kompastumisesi avulla opettaa muita. Muista kuitenkin kunnioittaa muiden tilanteessa olleiden yksityisyyttä.

Puutu tilanteeseen huomatessasi jonkun käyttäytyvän samalla tavalla ableistisesti, kuin itse olet aiemmin käyttäytynyt tai toiminut. Puuttuminen osoittaa halua olla osa muutosvoimaa kohti aidosti tasa-arvoista yhteiskuntaa. Aivan kuten vammainen (niin jaksaessaan) voi haastaa ableistista toimintaa sitä kohdatessaan, niin voit sinäkin. Jos työpaikallasi ollaan järjestämässä juhlia esteellisessä tilassa, vaikka työyhteisöönne kuuluu vammainen, voit haastaa järjestäjää kysymällä: minkä takia tähän ratkaisuun on päädytty? Mitä on yritetty tehdä, jotta tyyppi x saataisiin mukaan juhliin? Jos joku käyttää termiä vammainen haukkumistarkoituksessa, pyri haastamaan häntä: miksi käytit juuri tätä temiä?

“Rajoitteet ovat vain omassa päässä” on haitallinen sanonta. On fakta, että ihmisen toimintakyky vaikuttaa siihen, miten hän elää ja mitä hänen on mahdollista saavuttaa; en itse näe tilannetta, jossa juoksisin omin jaloin (ilman esimerkiksi robottiapua) maratonin. Toimintakykyä enemmän ihmistä rajoittaa hänen ympäristönsä. Ymmärrän kuitenkin sanonnan tarkoitusperän: on tärkeä pyrkiä kohti unelmiaan. Monet haasteet ovat voitettavissa oikean asenteen ja soveltamisen yhteisvaikutuksella. Jotta soveltaminen on mahdollista, tarvitaan nykyistä saavutettavampi yhteiskunta. Yhteiskunta, joka suhtautuu normeihin kriittisesti ja on valmis kohtaamaan erilaisuuden avoimesti, nähden sen voimavarana. Yhteiskunta, joka on valmis investoimaan esteettömyyteen, saavutettavuuteen ja yhdenvertaisuuteen.